Joulunovelli

Hei pitkästä aikaa! Kirjoitin muutama vuosi sitten jouluteemaisen novellin, joka jäi pöytälaatikkoon. Ajattelin nyt joulun kunniaksi jakaa sen luettavaksi. Se sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen.

 

Merkintöjä 

tulevaisuuden arkistonhoitajan muistiinpanoja

 

15.12.

Voi kunpa voisin kertoa heille, että kaikki meni loppujen lopuksi ihan hyvin.

16.12.

Teinkö väärin, kun luin päiväkirjat? Ne huokuivat rakastumista ja sydänsuruja, iloa ja onnea, mutta ennen kaikkea suunnatonta epävarmuutta tulevaisuudesta.

Haluaisin astua sisään päiväkirjan sivuille ja ottaa syliini ne huolestuneet sielut! Haluaisin niin kovasti kertoa heille, että maapallo voi tänään oikein hyvin. Mutta joudun seuraamaan kaikkea sivusta ja voimattomana. En voi lohduttaa heitä, sillä nämä päiväkirjat on kirjoitettu vuosisatoja sitten. Toivon kuitenkin, että he jotenkin aavistivat, että kaikki kääntyisi lopulta parhain päin.

17.12.

Olen kuin kummitus. Kuljeskelen vuosisatoja vanhoissa huoneissa. Seuraan salaa näitä henkilöitä, jotka elävät paperilla. Joku sanoi joskus, että kirjallisuus on telepatiaa. Se on myös aikamatkustusta. Millä muilla keinoin voi puhua jollekulle, jota ei enää ole?

18.12.

Olen ollut niin kiihdyksissäni kaikesta lukemastani, että omista merkinnöistäni ei saa tolkkua, siispä aloitan alusta:

Kolmetoista päivää sitten löysin aarreaitan. Seitsemän päiväkirjaa, jotka on kirjoitettu parisataa vuotta sitten. Ne ovat nuorelta tytöltä, joka kutsui itseään Sigridiksi, ja myös hänen ystävänsä pääsevät ääneen.

Päivä, jolloin löysin päiväkirjat, oli ihan tavallinen. Kello soi kuudelta. Aamutoimien jälkeen menin keittiöön, otin kahvini ja luin uusimmat uutiset ja saamani viestit, kuten kaikkina päivinä täällä tutkijaresidenssissä.

Yksi viesteistä herätti huomioni. Merenpohjasta löydetty laatikollinen päiväkirjoja. Mitä ihmettä? Miten päiväkirjat selviäsivät merenpohjassa – kuvan laatikko vaikutti huteralta. Lähetetään arkistoitavaksi sinulle, viesti päättyi.

Minun työtehtäväni on aakkostaa arkisto ja tehdä kunnon katalogi, mutta tehtäviini ei oikeastaan kuulu lukea läpi kaikkea mitä arkistoin.

Päiväkirjoja en kuitenkaan kyennyt olemaan lukematta, ja päivä päivältä olen käyttänyt niihin enemmän aikaa.

22.12.

Joskus kauan sitten tähän aikaan vuodesta vietettiin jotakin, jota kutsuttiin jouluksi.

23.12.

En ehkä olisi saanut tehdä niin, mutta hylkäsin oman varsinaisen tutkimukseni hetkeksi ja kävin tutkimassa menneisyyden arkistoja. Minua kiehtoi kovasti tämä ”joulu”, ja etsin kuva-arkistoista kuvia aiheesta. Niitä löytyikin paljon!

Kuvavirta on hämmästyttävä, alkaen mustavalkoisista 1800-luvun lopun kuvista ja jatkuen värillisiin fotoihin. Välissä on aukkoja, jotka johtuvat digitaalisten aineistojen vanhenemisesta ja katoamisesta, mutta paljon on säilynyt.

Kun olen aloittanut, en osaa lopettaa.

24.12.

Kutsun vanhemman tutkijan X:n lasilliselle. Kaadan meille kattilasta höyryävät mukilliset punaista, tuoksuvaa lämmintä juotavaa.

Mitä tämä on, X ihmettelee. Ja mitä teen kattilalla? Olenko ryhtynyt käytännön kulttuuriantropologiksi, joka eläytyy historiaan niin vahvasti, että käyttää ikivanhoja ruoanvalmistusmenetelmiä? Ja mistä ylipäätään sain kattilan – ja lieden?

X on aina kysellyt paljon. Siksi hän kaiketi on tutkija.

Kerron, että lainasin kattilan museosta, ja liesi löytyi arkistojen takaa, rakennus on vanha kuin taivas. Näen että X yrittää paheksua samaan aikaan, kun hymy nykii hänen suupieltään.

Olet ryhtynyt radikaaliksi, hän sanoo.

Tämä on jotain, jota Maassa kutsuttiin glögiksi, selitän. Sitä juotiin näin jouluisin.

Jouluisin?

Joskus kauan sitten tätä päivää kutsuttiin jouluaatoksi.

X nuuhkaisee glögiään, minä otan jo kulauksen. Kuvittelen itseni menneisyyteen. Tunsivatko päiväkirjojen nuoret tämän saman maun ja mausteet, istuivatko he näin keittiössä, kaiken sen kaaoksen keskellä?

Löysin ohjeen vanhojen aikojen reseptiarkistosta, kerron.

X nauraa. Reseptiarkistosta, hän sanoo. Teet kaikkea muuta kuin töitäsi. Reseptiarkisto ei kaipaa aakkostusta. Se on jo digitoitu vuosikymmeniä sitten. Kohta sanot varmaan, että tässä on jotakin, jota kutsuttiin alkoholiksi.

Voi ei, sen jätin pois.

En voi tietää kuinka autenttista tämä valmistamani juoma on. Kaikkia mainittuja mausteita en löytänyt. Kardemummaa en saanut mistään käsiini, vaikka se ilmeisesti oli aikanaan hyvinkin tavallinen aines.

Se oli heidän päiväkirjoissaan heidän viimeinen joulunsa, kerron X:lle. Hän ei tiedä päiväkirjoista, joten minun täytyy saattaa hänet ajan tasalle.

Surullista, X sanoo.

25.12.

Yritän keskittyä varsinaisiin töihini, mutta se on vaikeaa. Päiväkirjat houkuttelevat minua, ne kuiskuttelevat arkistojen kätköistä.

Menen koneelle ja käynnistän näytön, selaan skannatut sivut esiin ja jatkan lukemista.

Käsialasta on nyt entistä vaikeampi saada selvää. Napsautan käsialan kääntäjän päälle ja hetkessä koukeroiset vanhanajan kirjaimet ovat kääntyneet tekstatuiksi kirjaimiksi. Luetaanko ääneen, kone ehdottaa, mutta kiellän. Viimeisen merkinnän tahdon lukea itse. Tämäkin päiväkirja on kohta kadonnut.

Ei se kadonnut! Se on mystisesti selvinnyt nämä kaikki vuodet merenpohjassa.

26.12.

Työhuoneeni oveen koputetaan. Kello lähenee jo puolta yötä, ja menen avaamaan ihmeissäni.

X on oven takana. Ja hänellä on kädessään kynttilä! Tunnistan sen vanhoista valokuvista, joita selasin.

Ah, arvasin että olet vielä töissä, hän sanoo.

Mistä sinä sait tuon, kuiskaan. Kynttilän liekki on lumoavaa katsottavaa. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt aitoa tuolta, aitoa oranssinhehkuvaa liekkiä.

Et ole ainut, joka osaa varastaa museosta, X sanoo.

Tuo – tuo vielä palaakin!

Tiedän. Hakkeroin tämän käytävän palovaroittimet, X lisää.

Sinä, sanon, enkä osaa lisätä mitään.

Ehkä tämä on rakkautta.

Saamme varmaan potkut, sanon, ja siirryn ovelta niin että X pääsee sisään.

Saammepa ne yhtä aikaa.

Otan kynttilän X:ltä ja etsin sille lautasen alustaksi. Silloin huomaan X:n kainalossa paketin.

X hymyilee.

Minäkin tein vähän tutkimusta tästä sinun ”joulustasi”, hän selittää. Selvisi, että silloin oli tapana antaa lahjoja.

Hän laskee paketin pöydälle, joka on täynnä sekalaisia tavaroitani. Siirrän niitä kiireesti syrjään. X kehottaa minua avaamaan paketin. Sydämeni lyö nopeasti ja käteni vähän tärisevät jännityksestä, kun irrotan kääreen paketista. Sen sisältä paljastuu erikoinen laite ja jonkinlainen levy. En ymmärrä sitä ja minun on kysyttävä, mikä se on.

Levysoitin, X vastaa. Hän ottaa laukustaan adapterin ja laittaa sen laitteen vanhaan johtoon ja liittää koko komeuden pistorasiaan. Hän nostaa kannen ja asettaa levyn paikalleen, nostaa neulannäköisen lisäosan paikalleen ja käynnistää sen.

Sävelet alkavat soida rahisten.

Musiikkia? ällistyn. Ja millaisessa muodossa!

Käsittääkseni tätä kutsuttiin joululauluksi. Saanko luvan? X kysyy. Jotain, mitä hän ei ole koskaan kysynyt enkä minä ehdottanut. Hän ojentaa kätensä ja minä tartun siihen.

Musiikki on kaunista, lumoavaa. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni kauas menneisyyteen, valokuvien koristeltujen kuusien ja värikkäiden jouluvalojen katveeseen, kynttilöiden tuoksuun, glögilasi kädessäni, himmeään huoneeseen.

Ajatella, sanon, kun tanssimme rahisevien sävelten tahdissa täällä tutkijoiden kellarikomerossa. Ne päiväkirjojen merkinnät, ne nuoret. He kirjoittivat, etteivät ehtineet saada mitään aikaan, he luulivat, ettei heillä ollut merkitystä. Vaikka he pelastivat kaiken muiden mukana.

Ja katso meitä nyt, X sanoo. Vuosisatoja myöhemmin. Tässä me tanssimme kynttilän valossa. Mitä nyt kuuluisi sanoa?

Hyvää joulua? ehdotan.

Hyvää joulua.

Hyvää joulua.