Tekstit

Kohtaamisia

Kuva
Kiireinen viikko: Töitä, aamuvuoroja, iltavuoroja, vuorotellen. Yksi vimmainen kirjoitusilta. Eksyminen. Liikaa teetä. Hyvää teetä ja pahaa teetä. Game of Thronesin katsomista. Hirveä määrä kesken olevia luettavia kirjoja, joista osassa tapahtui vähäistä edistystä. Silti niiden määrä hipoo jo järkevyyden rajoja. Olen rikkonut kymmenen kirjan sääntöäni ja raahannut kotiin kirjastosta mielin määrin kirjoja, joista osa on tietokirjoja. On kuin yhtäkkiä en voisi vastustaa laisinkaan kiinnostavan oloista kirjaa sellaisen kohdattuani, ja se lähtee mukaani saman tien kuin itsekseen.

Lisäksi tajusin, että Harry Potter ja viisasten kivi -kirjan ilmestymisestä on jo 20 vuotta. Merkkipäivä oli tosin jo kesäkuussa, mutta aloin lukea myös Viisasten kiveä uudestaan. Aiemmasta uusiksi luvusta on jo aikoja.

Viime viikolla koin kohtaamisen, jossa sain palautetta kasvotusten, odottamatta. Pieni hetki, mutta tärkeä. Se herätti ajatuksia ja ilahdutti.

Ilta on jo pimeä ikkunan takana, tummansininen.

Kohti syksyä

Kuva
Syksystä on tulossa todella kirjallisuustapahtumapainotteinen!

Scifin ja fantasian suurtapahtuman Worldconin (9.-13.8) ohjelma on julkaistu ja hankin itselleni viime viikolla jäsenyyden tapahtumaan. Odotan sitä todella innolla! Ilmeisesti minun täytyy myös kehittää itselleni ajankääntäjä, koska olen ympyröinyt jo useamman yhtä aikaa päällekäin olevan ohjelmanumeron. Eniten vietän aikaa paikalla todennäköisesti keskiviikkona, koska satun olemaan vapaalla, mutta muinakin päivinä minun on tarkoitus mennä katsomaan ohjelmaa.

Olin pitkään kahden vaiheilla, että hankinko jäsenyyttä vai en, mutta sitten kun tajusin kuinka ainutkertainen tilaisuus on kyseessä (Worldconia harvemmin järjestetään Pohjois-Amerikan ulkopuolella) ja selailtuani ohjelmaa, tajusin, että ehdottomasti haluan mennä paikalle. Toki Helsingissä asuvana tämä on minulle suht helppoa ja jäsenyydestäkin sai ensikertalaisalennuksen. Siltä varalta, että tämä postaus vielä tavoittaa jonkun, alennusta saa käsittääkseni tänään kes…

Tuusulajärven kulttuurimaisemissa

Kuva
Tämä sunnuntai kului Tuusulajärven kansallisromanttisen taitelijayhteisön alueella. Yhteisö syntyi 1900-luvun alussa, kun joukko taiteilijoita asettui alueelle. Helsingistä paikalle pääsee kätevästi junalla, joskin kävelyä kertyy, jos on jalkaisin liikkeellä. Ensimmäisenä kohteena oli Ainola.

Ainola oli Jean ja Aino Sibeliuksen koti, joka toimii nyt kotimuseona. Sibeliukset muuttivat sinne 1904 ja se on säilytetty sellaisena kuin se oli heidän eläessään. Taloon kuuluu myös suuri puutarha, jonne heidät on haudattu.


Seuraavana suuntana oli Ahola, kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan- Brofeldtin entinen koti. Ahola ei ole samalla tavalla säilynyt entisellään kuin Ainola. Sitä on käytetty moneen tarkoitukseen pariskunnan muutettua sieltä pois 1911. Nykyään se toimii museona. Pariskunnan elämästä kertoo valokuvanäyttely ja kuunneltavana on haastatteluja ja tekstejä.


Viimeisenä kohteena oli Halosenniemi, taiteilija Pekka Halosen ateljeekoti. Se on entisöity entiseen asuunsa. Se …

Your name

Kävin eilen katsomassa Makoto Shinkain ohjaaman Your name -elokuvan (Kimi no na wa, 2016). Elokuva kertoo lukiolaisista Takista ja Mitsuhasta, joiden elämät sekoittuvat toisiinsa oudolla tavalla. Kumpikin etsii jotakin, vaikka ei oikein tiedäkään mitä. Taki asuu Tokiossa ja Mitsuha vuoristokylässä, jossa hän isoäitinsä ja pikkusiskonsa kanssa osallistuvat tuhansia vuosia vanhoihin traditioihin. Mitsuha haaveilee elämästä Tokiossa.

Taki ja Mitsuha alkavat mystisesti vaihtaa paikkaa: välillä Taki herää Mitsuhan kehossa ja Mitsuha Takin. He luulevat tapahtumien olevan unta eivätkä muista niitä aamuisin, mutta keksivät keinon kommunikoida.

Olin kuullut elokuvasta paljon kehuja, mutta pidin siitä enemmän kuin odotin. Elokuva on visuaalisesti todella kaunis ja vaikuttava ja tunnelmallinen. Se oli kaunis hyväntuulinen elokuva, jossa on melankolisia kaipaamisen ja etsimisen teemoja.

Onko tämä se teksti?

Olen viettänyt viileää lauantai-iltaa aikaa lueskelemalla Helmetin e-kirjastosta löytämääni The Writer -julkaisua. Harmi kyllä sen uusia numeroita ei enää Zinioon ilmesty, mutta arkistoja voi selata. Jos pääset käsiksi lehteen, suosittelen esimerkiksi Nic Stonen artikkelia Own up. Should an author ever write a character outside their identity? (1/2017). Aiheesta on viime aikoina ollut paljon puhetta, mutta on aina hyvä muistuttaa itseään kaikesta siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon, kun pyrkii kirjoittamaan jonkun toisen kengistä.

Kevään intensiivisen kirjoituskauden jälkeen kesällä tahti on hiljentynyt, mutta teksti etenee. Tajusin, että tällä hetkellä työstämäni käsikirjoitus on ehkä jollain tapaa henkilökohtaisin tekstini aikoihin, ehkä ikinä. Ei sillä, että kukaan henkilöistä välttämättä muistuttaisi varsinaisesti minua, ja tekstikin sijoittuu toisenlaiseen maailmaan. Ainahan kirjoittaja laittaa tekstiin paljon itseään, huomasi tai ei. Mutta tässä tekstissä on hyvin paljon sellai…

Kesäpäiviä

Kuva
Palasin viikon alussa lomalta ja tämä viikko on mennyt takaisin arkeen totutellessa. Ensimmäistä kertaa varasin junasta paikan työskentelyhytistä kirjoittamista ajatellen. Siellä oli rauhallista, mutta täytyy antaa vähän miinusta siitä, että neljän hengen hytissä oli vain kaksi latauspaikkaa ja pöydät sen verran omituisesti aseteltu, että ehkä ne on tarkoitettu enemmän eväiden syöntiin kuin kirjoittamiseen tai läppärille - paitsi jos haluaa lojua eteenpäin kyhjöttäen.

Matkalukemisena minulla oli Margaret Atwoodin Orjattaresi jaElina Pitkäkankaan Kajo. Atwoodin kirjasta innostuin HBO:n sarjaa katsottuani, vaikka joskus aiemminkin olen sitä silmäillyt. Kuuran jatko-osa täytyi hankkia ehdottomasti, koska Kuura jäi niin jännittävään kohtaan.

Kirjoittamisen suhteen loma oli kyllä melko epätuottava, mutta se ei haittaa. On hyvä pitää välillä taukoa ja sitä paitsi oli niin paljon kaikkea muuta. Alla hiukan tunnelmia kesälomalta.


Keskiyö

Kuva
Olen kesälomalla. (Ainakin lomalla. Ulkona sataa lunta ja maa on valkoinen.) Lomaa on jäljellä vielä reilu viikko ja takana toinen mokoma. Minusta kuoriutuu yleensä lomalla yökyöpeli, ja niin on käynyt jälleen.

Kirjoittaminen myöhään illalla ja yömyöhään on vapauttavaa: silloin kukaan muu ei odota minun tekevän mitään. En itsekään odota itseni tekevän mitään päivän velvollisuuksia. Ei siivoamista, ei ruoanlaittoa, ei muita arkiasioita. Kaikki hiljenee. Jostain syystä olen aina saanut iltaisin enemmän aikaan.

Lomallakaan ei voi mihin tahansa valvoa, jos tahtoo päivisinkin ja aamuisin jaksaa tehdä jotain, mutta tuntuu luksukselta varastaa silloin tällöin öisiä hetkiä, kun tietää, että aamulla herätyskello ei soi. (Tänään aamulla kissa oli tosin sitä mieltä, että minun täytyy nousta kukonlaulun aikaan.) Eikä tarvitse lopettaa hyvää kirjoitusflowta kelloon katsomisen takia.