“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Nanowrimo ohi ja hävitty

Perinteisesti marraskuun vikana päivänä nanowrimon osallistuja voivat tuulettaa voittoaan, minä tuuletan tällä kertaa häviötä.

n. 20 000 sanaa. Outo tarina, jossa hyvä idea, mutta lässähtänyt toteutus. Ehkä se pitää siirtää ajassa ja avaruudessa johonkin toiseen paikkaan.

Häviö hiukan harmittaa, kun voittoputki katkesi, mutta ei nyt liian kovasti. Ehkä ensi vuonna uusi yritys! Onnea kaikille voittajille ja iloisille häviäjille. :)

kuvan muokannut Lila

ps. minut saattaa bongata jatkossa bloggaamassa myös täältä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Lukutunnelmaa


Illat ovat pimeitä, on aika kaivaa valot ja tuikut esiin. Niiden valossa on mukava lueskella. Minulla on tällä hetkellä paha tapa lukea useaa kirjaa ja tekstiä yhtä aikaa, joten kaikki etenevät vähän hitaasti, mutta tähän viikonloppuun sijoittui rauhallisia lukuhetkiä. Lisäksi olen siivonnut, ommellut, leiponut... Kirjoittamisesta ja editoimisesta olen pitänyt taukoa, mutta mielessä kutkuttaa yhtä sun toista. Jännittäviä hetkiä on luvassa!


tiistai 18. marraskuuta 2014

Kadonneita sanoja

Jokin mörkö on syönyt sanojani. Ensin neljänsadan sanan edestä ja sitten kahdensadan sanan edestä. Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta nanossa joka sana lasketaan. En ymmärrä, minne sanat menivät, kun olin tallennuksissa ekstrahuolellinen ekan katoamistapauksen jälkeen.

Mysteeri.

Tämä nano näytti menevän nyt näin, että voiton suhteen luovutin. Jos olisin ollut todella ahkera, olisin voinut kuroa sanamäärän kiinni, mutta energia ja into eivät nyt kohdanneet. Nollapäiviä tuli yllättävän paljon, lähinnä ehkä siksi, että olen ollut kaikki viikonloput menossa. Toisaalta olen sitä mieltä, että jos kirjoittamiselle tahtoo aikaa, sitä pitää vain järjestää, mutta tälle tarinalle en tahtonut tarpeeksi paljon. Pidän edelleen ideastani, mutta miljöövalinta, jonne sen sijoitin, oli pöhkö (minulle). Ei tästä pienoisromaaniksikaan ole, koska sanoja on melkein 20k mutta juuri mitään ei ole tapahtunut.

Lähinnä tarinassa on hengailtu tuhansien sanojen edestä lattialla.

(Pidän lattioista.)

Seuraavan kerran kun yritän kirjoittaa scifiä, toivon, että joku estää. Minusta ei ole scifistiksi. En tiedä mistä sain päähäni, että voisi olla.

Kai näitä harharetkiäkin täytyy olla. Tämmöisiä pieniä 20k sanan harharetkiä. Ajattele laatikon ulkopuolelta vai miten se meni. Ei itse asiassa edes ärsytä. Kai noin monen sanan joukossa täytyy olla edes yksi hyvä sana! Ja kirjoittaminen säännöllisesti on kuitenkin tehnyt hyvää.

Sinänsä on helpotus luovuttaa; nyt ehdin ehkä perehtyä syntisen korkeaksi kasvaneeseen lukupinoon ja tehdä muuta kivaa. Ja editoida tarinaa, joka oikeasti kiinnostaa. Ja yritän saada tämän nanon idean johonkin muuhun genreen ja miljööseen, koska siitä pidän edelleen.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Perjantaipalloilua


Viime viikolla julkaistiin Finlandia junior -ehdokkaat ja tänään Finlandia-ehdokkaat. FJ-listalta en ollut lukenut ainuttakaan kirjaa, mutta kaikki ovat varmasti jollain tapaa ansiokkaita. (Tosin sillä olikin vain kaksi nuortenkirjaa. Kuvakirjoja tulisi luettua varmasti, jos lapsia olisi, nyt ei tule luettua.) Maresin tahdon kyllä lukea joskus, sillä olen kuullut siitä pelkästään hyvää ja kirja kuulostaa kiinnostavalta.

Tänä vuonna tuli mieleen, kuten aina, että miksi FJ-ehdokkuuksista kilpailevat ihan kaikki genret. Tietokirjat, runot, lastenkirjat, nuortenkirjat, sarjakuvat. Eikö olisi reilumpaa, ettei näin erilaisia kirjoja tarvitsisi vertailla keskenään? Eihän "aikuisten oikeastakaan" Finlandia-palkinnosta kilpaile kaikki mahdolliset genret, vaan Tieto-Finlandia on erikseen.

Finlandia-ehdokkaista olen lukenut vain Neljäntienristeyksen. Arvasin sen olevan ehdokkaana (jos ei olisi ollut, olisin syönyt hattuni). Toivon sille lämpimästi voittoa. Muista ehdokkaista en tietenkään voi sanoa mitään, mutta Neljäntienristeys oli minusta niin loistava, että se sai minut melkein hyppimään. En kirjoittanut siitä arvostelua, mutta voin sanoa, että se kosketti jotenkin. En yleensä ole historiallisten sukutarinoiden suurin fani, mutta tämän kirjan tarinasta pidin. Ja kielestä ja rakenteesta. Joka sivulla tuli tunne, että miten kirja onkaan voitu kirjoittaa niin taidokkaasti. Tietty kirjassa oli myös se, että siinä liikuttiin itselleni tutuissa maisemissa. Hyvä kirja. Vuoden parhaita. Suosittelen.

Tämä viikko on ollut jotenkin kaoottinen. Nano ei ole edennyt. Tuntuu, että tänä vuonna 50k ei mene rikki ellei aivan ihmettä tapahdu ja alan kirjoittaa 5000k päivässä tai jotakin sinne päin. Iltavuorot ja nanoaminen ei sovi minulla yhteen. Toki jos yrittäisin kovemmin, saisin sen onnistumaan, mutta minusta on tullut mukavuudenhaluinen enkä jaksa enää valvoa öisin kahteen, ellen saa nukkua aamulla pitkään. Aamuisin taas en vain yleensä saa kirjoitettua.

Nyt minulla on pienoinen kirjoitusblokki: kissa, joka tahtoo istua näppäimistöllä ja näytön edessä. Kissavahtina oleminen on kyllä noin muuten mitä erinomaisinta terapiaa!

Hyvää viikonloppua kaikille. :)

tiistai 11. marraskuuta 2014

Jos joku ehtii ensin eli laumamieli

Törmäsin vähän aikaa sitten kirjaan, jossa käsitellään samoja teemoja ja aiheita kuin omassa kirjassani, joka on ilmestymässä ensi keväänä. Ensimmäinen ajatukseni oli kääk, ei kai tämä vain ole ihan samanlainen! Onneksi sain todeta, että vaikka samantapaisissa aihepiireissä liikutaan, toteutus ja lähestymistapa on kuitenkin erilainen. Jokaisella kirjoittajalla on oma tyylinsä ja äänensä. Samoista aiheista ja teemoista kirjoitetaan aina. Olisi hölmöä ajatella, että oma aihe on uniikki (ellei aihe ole todella mielikuvituksellinen) tai että jostain sellaisesta, mistä jo on jo kirjoitettu, ei voisi kirjoittaa. Silloin maailmassa olisi hyvin vähän kirjoja!

Ideat ja aiheet ovat vapaata riistaa, eihän kirjoittamisesta tulisi muuten mitään. Ei silti olisi ideaalia, että samaan aikaan julkaistaisiin kaksi täsmälleen samaa aihetta käsittelevää kirjaa. Jos tulee, kirjat on joka tapauksessa jo kirjoitettu. Sattumille ei voi mitään. Samoina vuosina tuntuu ilmestyvän samoja teemoja käsitteleviä kirjoja sen verran, että syynä ei voi olla kuin salaperäinen, kirjoittajien tiedostamaton laumamieli. Ehkä ajassa on jotain, joka saa kirjoittajia tarttumaan samoihin aiheisiin toisistaan täysin tietämättä.

Yhden kässärini olen haudannut hyvin syvälle pöytälaatikkoon. Aihe oli itselleni tärkeä, mutta huomasin, että yhdeltä kotimaiselta kirjailijalta oli jo pari vuotta aiemmin tullut täsmälleen samasta aiheesta ja samantapaisella asetelmalla tullut kirja. En nähnyt oman kässärini työstämisessä enää järkeä (vaikka tuskinpa se ikinä olisi saanut muutenkaan sopparia). Se oli aivan liian samanlainen.

Onko teille käynyt niin, että olette hylänneet jonkin idean tai tarinan huomattuanne, että joku muu ehti ensin? Oletteko törmänneet laumamieleen? Joskus olen luullut keksiväni jotain todella omaperäistä ja joutunut toteamaan, että sata tai tuhat muuta ihmistä oli ehtinyt ensin. Kirjoittaminen ja ideoiden vaeltaminen ovat merkillisiä juttuja! Nykyään en kyllä juuri mieti, että onko jostakin jo kirjoitettu. Kirjoitan siitä, mikä minua sattuu milloinkin kiinnostamaan. Muuten en osaa. Täytyy vain toivoa, että oma ääni ja persoonallisuus kantavat eteenpäin.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kirjoittajan sisustusta

Nanoa on takana runsas viikko ja sanani laahaavat jäljessä. Innostus tekstiin vaihtelee: välillä se tuntuu hyvältä, mutta enimmäkseen idea tuntuu paremmalta kuin toteutus, johon kykenen. Kirottu nano, joka vuosi sama juttu!

Monissa blogeissa on esitelty viime aikoina kirjoituspöytien sisältöjä, muun muassa Vaarna on esitellyt kirjoittamiseen liittyviä asioita täällä, mistä sainkin inspiraation tehdä samantapaisen postauksen. :)

Lisäksi tarvitsin syyn kuvata uudella kamerallani. Olen pitkään haaveillut järjestelmäkamerasta ja eilen sen lopulta hankin. Se on ihana kapine (eikä vähiten siksi, että se on muuten pinkki!). Vielä en ole päässyt käsiksi kaikkiin asetusten salaisuuksiin, mutta kuvaaminen tuntuu paljon paremmalta kuin vanhalla pokkarilla.


Periaatteessa kirjoittamiseen ei tarvitse kuin aivot, kynän ja paperin, mutta koska eletään 2000-luvulla, tarvitaan vähän muutakin. Itselleni työpöytä on välttämätön, koska minulla on pöytäkone.

Työpöytäni on kammottava pölyä keräävä tapaus. Se on musta ja jok'ikinen pölyhiukkanen näkyy sen pinnassa. Kuvia varten putsasin pöydän, mutta se on silti pölyisen näköinen. En tajua. Mikä sitä vaivaa? Imeekö se pölyä energiakseen? Ehkä se muuntaa sen kirjoitusblokkiaineeksi!

Kokopuinen työpöytä olisi ihana. Eikä ehkä yhtä pölyinen. Nyt on taas se vuodenaika, kun koko ajan tuntuu olevan pimeä. Työpöydällä on lamppu, joka ei kuitenkaan valaise kauhean hyvin, joten yleensä pidän jotain toistakin valoa päällä. Sain eilen raivattua kamalat paperikasat pöydältä. En pidä siitä, että pöydällä on ylimääräisiä tavaroita, mutta aina vain laskuja ja muuta sälää meinaa kertyä siihen, kunnes saan raivauskohtauksen.


Näppäimistö ja hiiri majailevat omalla tasollaan. Oikeassa nurkassa näkyy pari muistikirjaa.


Muutama pöllökin hengailee pöydällä vartioimassa peltirasiaa, jossa on kirjoittamiseen liittyviä inspiraatiolappusia. Kaiuttimet on myös hyvä olla, jotta voi kuunnella musiikkia. En tee soittolistoja kässäreille tai välttämättä kuuntele sitä kirjoittaessa, mutta muuten kuuntelen aika paljon musiikkia.


Ulkoinen kovalevy on saanut Finnconista tarran koristuksekseen. Takana näkyy varahiiri. (Ykköshiiri on langaton eikä ole kivaa, jos patterit loppuu kriittisellä hetkellä ja uudet ovat hukassa, sitten vain langallinen varahiiri käyttöön. Minulla on myös varanäppäimistö, mutta sen se ei näy kuvassa, koska se on jossain työpöydän takana. Olen hiukan vainoharhainen.)


Skanneri ja tulostin. Skannerin hankin alun perin ikuisuusprojekti HK:hon, joka on tarkoitus kuvittaa. Tänä vuonna olen saanut aikaiseksi noin kaksi kuvaa. HK ei kyllä valmistu ikinä. Mutta skanneri on osoittautunut hyvin muutenkin hyödylliseksi kapistukseksi; yllättävän paljon sitä joutuu skannaamaan lappusia. Tulostin ei näy kovin hyvin, mutta se on skannerin alla. Tämä järjestely ei oikein ole sen enempää skannerin kuin tulostimenkaan mieleen, koska jompikumpi on aina toisen tiellä. Takana liitutaulu, johon voi kirjoittaa inspiroivia lainauksia. Tulostimen pöydän alla on kaaos erilaisia kansioita, joissa on tekstejä, kässäreitä, palautteita... Loikataan sen yli.

Tunne nanon aikaan.


Tämä Tove Janssonin Muumilaakson kartta pitäisi vielä saada seinälle. Kun vain keksisin, mikä olisi paras kiinnitystaktiikka sille.

Työpöytäni on sen verran pieni, että suurempia kirjakasoja sinne ei kannata kerätä, eikä muutenkaan lähdekirjallisuus oikein mahdu siinä minnekään. Sellaiset kirjat majailevatkin sitten yöpöydälläni, joka on aina elävässä kaaoksessa. (Lisäksi kuvista rajautui ulos kaikkea tarpeellista sälää, kuten niittari ja rei'itin, kynät ja paperit ja työpöydän jatkeena oleva ikkunalauta... Mutta ehkäpä ne eivät ole kovin mielenkiintoisia.)

Olen huomannut, että monilla kirjoittajilla on post it -lappuja siellä täällä. Itse en ole oikein oppinut käyttämään niitä - hukkaan ne saman tien ne tehtyäni, vaikka käteviä ne olisivatkin.

Ihastuin muuten viikonloppuna Henkien kätkemään. Ensimmäinen kerta, kun näin leffan, ja saatoin vain miettiä, että minkä ihmeen takia. Se oli aivan ihastuttava.

Nyt kello on sen verran, että täytyy pistää kone tältä illalta kiinni. Huomenna taas paluu arkeen ja nanon sanojen kimppuun.

ps. Tämän viikon Doctor Who -jakso oli mainio. Kill the Moon oli niin kammottava, että ensimmäistä kertaa ikinä toivoin, että en olisi nähnyt koko jaksoa, mutta nyt uskoni on taas palautunut.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Sunnuntai

Takana on mukava viikonloppu. Näin pitkästä aikaa erästä vanhaa ystävääni ja oli hauskaa. Katsoimme Halloweenin kunniaksi Veren vangit ja uuden Dracula-sarjan avausjakson. Reissun takia nano ei edistynyt, mutta siitä viis, sillä on hyvä nähdä kavereitakin eikä vain nyhjöttää kotona kirjoittamassa (vaikka höpisinkin yhteisöllisyydestä edellisessä postauksessani, niin kyllähän kirjoittaminen on sellainen harrastus, joka ei edistä välttämättä ulkoilua...).

Söimme japanilaista ruokaa (ensimmäinen kerta minulle) ja ihanaa jälkiruokaa. Muumit Rivierallakin tuli tsekattua, eikä se ollut minusta lainkaan niin huono kuin kaikki pelottelivat etukäteen.


Paluumatkalla bussissa yritin vähän nanota, mutta heiluvassa ja pimeässä bussissa se oli turhan hankalaa. Kotona sain kirjoitettua vähän päälle tonnin sanoja. Saa riittää tältä päivältä. Vähän laahataan vieläkin jäljessä, mutta ainakin innostus on vielä säilynyt. Tiedän mistä tarina lähtee liikkeelle ja mihin se päättyy, mutta mitä siinä välillä tapahtuu, ei hajuakaan. Nanon sivuilla sanotaan, että kannen tekeminen nanotarinalle lisää voittomahdollisuuksia, joten pitihän sellainenkin väsätä.