“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

lauantai 22. helmikuuta 2014

The Hundred and One Dalmatians



Dodie Smith: The Hundred and One Dalmatians
1956/2012
Egmont
213 sivua

Sain tänään luettua loppuun Dodie Smithin (1896 – 1990) The Hundred and One Dalmatians-kirjan (Satayksi dalmatiankoiraa), joka varmasti on tuttu monelle Disneyn piirroselokuvaklassikkona vuodelta 1961. Katsoin leffan joululomalla pikkusiskon kanssa ja päätin hankkia alkuperäisteoksen käsiini. Ikävä kyllä suomenkielistä versiota Satayksi dalmatiankoiraa löytyi koko pääkaupunkiseudulta vain yksi varastokappale, ja sekin muistaakseni oli lainassa, mutta onneksi löysin sitten tämän englanninkielisen, uudehkon painoksen. Kirjassa on myös esipuhe, joka valoittaa kirjan taustaa.

Smith sai idean kirjaansa, kun hänen näyttelijäystävänsä Joyce Kennedy oli vitsaillut, että Pongosta tulisi hieno turkki. Pongon, dalmatialaiskoiran, Smith oli saanut aiemmin joululahjaksi. Smith sai idean naisesta, joka tahtoo varastaa dalmatialaispentuja tehdäkseen niistä turkiksia. Smith palasi ideaan kuitenkin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Hänellä oli silloin paljon kokemusta dalmatialaisista ja yksi hänen dalmatialaisistaan oli synnyttänyt viidentoista pennun pentueen - kuten Sadassa yhdessä dalmatialaisessakin. Kirjan pääjuoni on, että Pongo ja Missis lähtevät etsimään Cruella de Vilin kidnappaamia pentujaan - ja löytävät samalla 84 muuta dalmatialaisen pentua, joita uhkaa turkiksen kohtalo. Pongon ja Missiksen lisäksi tarinassa on mukana kaksi muuta aikuista dalmatialaista, Perdita ja Prince. Elokuvassa tätä on yksinkertaistettu ja mukana on vain Pongo ja Missis (joka elokuvassa tosin taisi olla nimetty Perditaksi) ja pentuja on yhteensä 99.

Lukiessani hämmästyin siitä kuinka paljon Cruella de Vilin hahmo muistutti piirroselokuvan hahmoa. Olin olettanut, että elokuvaan hänen hahmoaan oli liioiteltu ja karrikoitu, mutta kun luin Cruella de Vilin kuvailua, niin ei hän paljon liioittelua tarvinnut.

"She was wearing a tight-fitting emerald satin dress, several ropes of rubies and absolutely simple white mink cloak, which reached to the high heels of her ruby-read shoes. She had a dark skin, black eyes with a tinge of red in them, and a very pointed nose. Her hair was parted severely down the middle and one half of it was black and the other white - rather unusual." (s. 6)

Cruellasta kerrotaan, että hän palelee jatkuvasti ja on Mrs. Dearlyn (toinen Pongon ja Missiksen lemmikeistä, kuten koirat kutsuvat ihmisiä, joiden kanssa asuvat) vanha koulutoveri, joka on saanut aikoinaan potkut koulusta juotuaan siellä mustetta. Elokuvasta poiketen de Vilillä on aviomies, mr de Vil, jonka Cruella on pistänyt ottamaan oman sukunimensä ja joka toteuttaa Cruellan kaikki toiveet. "I worship furs, I live for furs! That's why I married a furrier", Cruella kertoo. Cruella on varsin kammottava hahmo lastenkirjaan, enkä tiedä, menisikö tämä läpi enää nykypäivänä kustantamoissa.

Sen lisäksi, että Cruella tahtoo tehdä koirista turkiksia, hän kertoo, että hukuttaisi valkoisen persialaisen kissansa ellei tämä olisi niin arvokas. Myös Cruellan ruokailutavat ovat perin kummalliset: hän tarjoaa vieraille tummanviolettia keittoa, vihreää kalaa ja sinistä lihaa, jotka kaikki maistuvat pippurilta, kaiken pitää olla mahdollisimman tulista.

Pongon ja Missiksen matka Lontoosta Suffolkiin ja takaisin on täynnä hankaluuksia, mutta lopulta kaikilla on onnellinen loppu: dalmatialaisilla, Cruellan kissalla ja Dearlyjen perheellä. Tai no, melkein kaikilla. Kuten saduissa yleensäkin, paha saa lopulta palkkansa ja Cruella de Vilille käy varsin hullusti.

Kirja on kauniisti ja hauskasti kirjoitettu, jotkut kohtaukset olivat suorastaan hillittömiä. Missiksestä oli tehty ehkä makuuni vähän turhan yksinkertainen äitihahmo, jolle Pongo joutui selittämään kaikki asiat, mutta muuten tykkäsin tekstistä kovasti.