tiistai 30. lokakuuta 2012

Mitä minulla on kasassa

Tässä kaikki mitä minulla on kasassa Nanoa varten:

Minulla on...
minulla on...

Periaatteessa minulla on päähenkilö. Hänen pitäisi olla tyttö mutta en näe häntä päässäni. Hänellä ei ole edes nimeä. Ei, minulla saattaa sittenkin olla nimi. Ihanaa! Siitä pitäisi vielä vääntää jokin lempinimi, koska se on tolkuttoman pitkä. Hänellä ei ole mitään tekemistä. Minulla on mielestäni loistava siedettävä ensimmäinen luku (hahmotelma), mutta ei mitään ideoita sen jälkeen tapahtuvaksi.

Minulla on... idea, jonka toteuttamalla varmaan toistan itseäni. Teiniangstia!  Minulla on idea, josta saan ehkä juuri ja juuri novellin. 50 000 sanaan venytetty novelli? Apua! Kala! Tarvitsen kalan. Valaskalan. Mutta onko valas kala, eihän se kuulemma ole? Aivan sama, kalannäköinen, olkoon siis kala.

Voiko hän lähteä metsästämään valaita? Se on varmaan jotain mitä eläinaktivisti ei tekisi. Ja eikö joku suomalainen sitä paitsi jo kirjoittanut valaista? Miksi puhun valaista, mistä ne tähän tulivat? Ne ovat pelottavan isoja. Tämä johtuu siitä valaskalamallista, ilmeisesti olen ajatellut sitä vähän liikaa, se on ollut esillä niin monessa blogissa.

En ole vähään aikaan pelännyt mitään niin paljon kuin Nanoa! Tärisen. Marraskuu. Pelkään marraskuuta.

Eli lyhyesti sanottuna: kuten tästä postauksesta varmaan huomaa, olen paniikissa ja kaikki mitä minulla on kasassa on päähenkilön nimi ja novellin verran ideoita. Lohdutan itseäni sillä, että onhan sekin enemmän kuin ei mitään.

ps. Luulin seonneeni, kun sivupalkissa olevan nanokuvan kahvikuppi oli muuttunut paperipinoksi. Kun paperipinokin muuttui, tajusin, ettei vika ehkä ole minun muistissani vaan sen on tarkoituskin vaihdella.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Kirjamessut

Pakollinen kirjamessupäivitys minultakin. Minä en ole koskaan käynyt kirjamessuilla, en pienillä enkä suurilla. Nyt sain töistä ilmaislipun, mutta olisin varmasti mennyt käymään messuilla muutenkin. Olin kuullut kauhujuttuja kuinka messuilla on liikaa kaikkea, mitään ei ehdi nähdä ja tungoksessa ei pääse eteenpäin, mutta minusta messualue oli ihan suht sopivan kokoinen. Tosin WSOY:n ja Tammen osasto oli mielestäni sekava. Tai ehkä menin vain sekaisin, kun WSOY:n ja Tammen kirjat olivat sekaisin. Minun on vaikea ajatella niitä yhdessä, vaikka osa Bonnieriahan ne molemmat nykyisin ovat.

Sain kulumaan kiertelyyn kolme tuntia. Kuuntelin Riikka Pulkkista ja Sofi Oksasta ja Siiri Enorantaa. Siiri Enoranta kiinnosti eniten, koska tahdoin päästä kuulemaan jotakuta nuorille kirjoittanutta. Hän vaikutti tosi ujolta ja paljastikin olleensa nuorena sairaalloisen ujo, ja että hänen uusin kirjansa Painajaisten lintukoto ei ainakaan ole auttanut sitä, että hän näkee paljon painajaisia. Hän myös sanoi, että mitä onnellisempi hän on, sitä synkempiä hänen kirjansa ovat.

En oikein löytänyt mitään kirjaa, jonka olisin ehdottomasti halunnut ostaa. Olisin kyllä halunnut tukea kotimaista nuortenkirjallisuutta ostamalla jonkin nuortenkirjan, mutta yli kolmen kympin menevät hinnat saivat minut siirtymään pokkariosastolle. Onnistuin silti tuhlaamaan liikaa rahaa sielläkin!

Kamerani ei tässä pimeydessä kykene tämän parempaan, vaikka kaikki valot palaa.
Ostin Sara Gruen Vettä elefanteille, koska pidin elokuvasta ja kirjakin kiinnostaa. Ja pidän elefanteista. Oli kamalaa katsoa, kun norsuparkaa kiusattiin elokuvassa (tosin ei oikesti, mutta kuitenkin). Elokuvan perusteella Robert Pattinson osaa näytelläkin, ja hänestä on johonkin, mitä ei Twilightien perusteella ikinä uskoisi. Eli vaikka kärsisitte pahasta Houkutus-allergiasta, Vettä elefanteille-leffaa ei kannata silti kiertää kaukaa. Ostin myös Muumipapan urotyöt, koska Muumi-kirjat ovat ihania. Saatan antaa sen joululahjaksi. En tiedä, miksi ostin Sami Hilvon Viinakortin. Kirja ei kiinnosta minua millään tavalla. Taisin ajatella jotakin sellaista, että pokkareita pitää ostaa kolme ja että nyt on valittava joku, ja että en ole aikoihin lukenut mitään miehen kirjoittamaa. Humisevan harjun ostin, koska minulla on paha aukko sivistyksessä, ja sitä paitsi olen aikonut vuosikausia ostaa kirjan. Täällä pohjan tähden alla -trilogian olen myös aina halunnut lukea. Tuntematon sotilas teki minuun nuorena todella suuren vaikutuksen ja olen siitä asti aikonut lukea Linnalta jotain muutakin, mutta sekin on sitten jäänyt johonkin.


Sitten ostin pari 30-40-luvun joulukorttia ja omituisen värisen linnun avaimenperäksi. Ajattelin, että jos avaimenperä on näin mahdottoman iso, avaimet eivät mene niin helposti hukkaan! (Kuvassa näkyvä patja ei ole sänkyni, se on sijauspatja joka esittää sohvaani.)

EDIT: Niin ja kävin tietysti myös hypistelemässä Rinan Ajan loppu -kirjaa. Oli hassua ajatella, että blogituttuja saattoi kävellä vastaan, mutta heitä ei vain tunnistanut. :) Olisi ehkä pitänyt sopia jokin tapaaminen!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Can you read my mind...

...minne minä menen ensi helmikuussa? Olen innoissani! Niin innoissani että minulla on jopa yksi juonentynkä, mutta ei se suorasanaisesti tähän liity.

Hei muistaako kukaan muuten enää Kolmea Simoa? Osallistuiko joku peräti sanoituskilpailuun? Minä en. Yritin kyllä mutta en saanut aikaan a-osaa enkä c-osaa ja kertosäekään ei oikein onnistunut. Minä haluaisin kovasti osasta sanoittaa, mutta ilmeisesti se vaatisi myös vähän tyrmitajua rytmitajua. Joka tapauksessa kilpailun voittaja on tämä. (Julkaistu jo viime kuussa.) Ei tuo minusta ihan hirveän erikoinen kyllä ole, joo-joo tuntuu aika helpolta ratkaisulta kertosäkeeseen, mutta mikä minä olen kommentoimaan, kun en saanut aikaan senkään vertaa. :)

Tuli tässä yksi päivä mietittyä, mikä siinä on, että monien musiikillisesti hyvien kappaleitten sanoitukset ovat... keskinkertaisia. Päättelin niin, että ihmiset kai sitten harvemmin ovat niin monilahjakkuuksia, että he ovat sekä hyviä säveltämään että sanoittamaan. Ehkä se on vähän niin kirjoittaessa; joissakin kirjoissa on todella hyvä juoni mutta kieli köyhempää, joissakin taas on loistava kieli mutta huonompi tai mitäänsanomattomampi juoni ja rakenne, harva kirjailija osuu molemmilla kultasuoneen.

Rupesin oikein miettimällä miettimään, millä bändillä olisi sekä loistavaa musiikkia että loistavat sanoitukset. Keksin montakin esimerkkiä, mutta sitten tajusin, että enimmäkseen näillä oli ollut ulkopuoliset sanoittajat...

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Haaste

Sain Ahmulta haasteen, kiitos! Päivä onkin masentavan sateisen harmaa, joten tunnustuksen saaminen piristää.



Haasteeseen kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Yritän keksiä jotain, mitä en ole täällä jo höpöttänyt.

1. Kiinalainen horoskooppini on Lohikäärme. En sinänsä usko horoskooppeihin, mutta ehkä joihinkin luonnehoroskooppeihin ja onhan se ihan kivaa olla leikisti lohikäärme. Pikkusiskonikin on lohikäärme.
2. Rakastan glögiä. Ostin sitä ensimmäisen kerran jo tällä viikolla!
3. Minulla on aika hyvä muisti. Se ei ole välttämättä viime aikoina vaikuttanut siltä, mutta voin muistaa vuosien päähän jonkin sivulauseessa kuullun tai luetun huomautuksen. Hyvä muistini ei ulotu kasvomuistiin, joka on minulla tosi huono, eikä numeroihin.
4. Minulla on ainakin kahdeksankymmentä norsua. Kerään niitä.
5. Jotkin hahmoni ovat minulle niin tärkeitä, että tahtoisin viettää heidän syntympäiviään. Ja nimipäiviään.
6. Haluaisin kilpikonnan. Sen nimeksi tulisi ehkä Elvis. Tai Kurt.
7. Opin kävelemään kahdeksan kuukauden ikäisenä.
8. Inhoan sitä kuinka ihmiset jättävät iittala-tarrat viinilaseihinsa. Ja kynttiläkippoihinsa. Ylipäätään mihin tahansa.

Tämä haaste pitäisi laittaa eteenpäin. En tiedä missä blogeissa tämä on jo käynyt enkä jaksa tarkistaa, sillä köykäisellä netilläni yhden sivun avaamiseen voi mennä viisi minuuttia, mutta annan tämän eteenpäin vaikkapa Rinalle, Lilalle ja Dawnielle. Syysiloa kaikille harmaaseen säähän!

tiistai 16. lokakuuta 2012

Kadonneen sanan metsästys!

Koska minun pitäisi oikeasti tehdä jotain aivan muuta, olen päätynyt puuhastelemaan kaikenlaista, kuten hengailemaan koneella viltin kanssa (kylmä hrr!) ja mietiskelemään - mikä sana se on, jolla kutsutaan kirjan alkulehdillä olevia runoja, lyriikanpätkiä ja muita, esim. raamatunlauseita ja uutispätkiä? Tiedän, että näille on oma terminsä, mutta olen unohtanut sen! Hei, eikö se ole epigraph? Mutta mitä se on suomeksi? Tietääkö joku? Ei kai se epigrafikaan voi olla... Wikipedia sanoo aiheesta seuraavaa:

"In literature, an epigraph is a phrase, quotation, or poem that is set at the beginning of a document or component. The epigraph may serve as a preface, as a summary, as a counter-example, or to link the work to a wider literary canon, either to invite comparison or to enlist a conventional context."

Esim. Kuoleman varjelusten alussa on kaksi tällaista, säkeitä Aiskhyloksen Hautauhrintuojista ja katkelma William Pennin More fruits of Solitudesta.

Minusta on kivaa sijoittaa ennen tarinan alkua lainaus. Usein olen käyttänyt jotakin lyriikanpätkää, mutta kerran myös yhtä Eeva-Liisa Mannerin runoa, joka on aiheeltaan ja teemaltaan sopinut tekstin alkuun. Lähinnä olen ajatellut itseäni - on tuntunut kivalta laittaa tekstin alkuun jotain, josta itse on saanut inspiraatiota - mutta ehkä näiden kanssa kuuluisi ajatella, että ne myös voivat johdattaa lukijaa tarinan pariin, antaa sysäyksen alkutunnelmaan.

Itse asiassa olen käyttänyt aika paljonkin aikaa alkulainausten miettimiseen, vaikka se ei siltä näyttäisi. (Käytän paljon aikaa puuhasteluun, jonka lopputulos ei korreloi mitenkään siihen käytetyn ajan kanssa.) Toisaalta tuntuu hölmöltä miettiä sellaisia "ekstroja", onhan se vähän sama kuin suunnittelisi kiitokset kirjaan etukäteen, vaikka se päätyisi lojumaan vain pöytälaatikkoon... (Kröhm, minähän en siis ole tehnyt sellaista.)

Miten te muut? Tunnetteko intohimoa alkusitaatteihin? Mitä olette käyttäneet? Minä olen käyttänyt yhden Mannerin kuolema-aiheisen runon lisäksi mm. Ultra Bran sanoituksia. Minusta tämä on oikeasti mielenkiintoinen aihe, joten aion tehdä tästä kyselyn!

Mielestäni kaksi lainausta on maksimimäärä, muuten alusta tulee liian sekava, mutta tämä on varmaan ihan makuasia. En erityisemmin pidä prologeista, jokin runonpätkä sen tilalla sen sijaan toimii. Tosin kilometrin mittaiset runot ennen varsinaiseen tarinaan pääsyä kyllä saavat haukottelemaan...

En tiedä miten tällaisten kanssa oikeasti toimitaan; jos saisi kirjan julkaistua, varmaankin tarvittaisiin lupa lainata toisten tekstejä, vaikka kirjailija/sanoittaja olisikin mainittu. Pelkkä maininta ei varmaan riitä?

(Tälle kaikelle "ylimääräiselle" sälälle, jota kirjoista löytyy, on muuten ihan omat tutkimusaiheensa. Olen myös kerran kuullut tyypistä, joka tutki pelkästään kirjojen selkämyksiä, mutta se ei nyt enää oikeastaan ole kirjallisuudentutkimusta.)

Löysin Tumblr:sta, josta en yleensä tajua mitään, hauskan epigraph-aiheisen sivun.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Miksi?

Onko pakko aina olla jotain sanottavaa?
Riittääkö jos sanoo jotain? Vai jaksaako sitä kukaan kuunnella?

Miksi kirjakaupassa on nuortenkirjoille yksi onneton hylly ja siitäkin puolet on täytetty lastenkirjoilla? Miksi ne tungetaan samaan hyllyyn? Miksi niistä puhutaan aina yhtenä joukkona? Onhan se nyt vähän eri asia, onko kirja kuvakirja kuin nuortenromaani; ne ansaitsisivat mielestäni omat hyllynsä. Minua on aina ärsyttänyt se, että puhutaan lasten- ja nuortenkirjoista. Olen kyllä itsekin sanonut, että minua kiinnostaa lasten- ja nuortenkirjallisuus, mutta ei se ole totta. Olen valehdellut. Ei minua kiinnosta lastenkirjallisuus oikeastaan ollenkaan (arvostan kyllä sitä) lukijana. Minua kiinnostaa nuortenkirjallisuus. (No, kai se kiinnostaa, kun haluan sitä itsekin kirjoittaa.) Siksi olen huolissani sen vähäisestä hyllytilasta.

Ja miksi Rouhiaisen Kesytöntä myydään pöyristyttävällä 40 euron hinnalla? (En ollut kirjaa ostamassa, mutta pisti silmään.) Ei kellään ole rahaa tuollaiseen! Ainakaan nuorella. Ilmeisesti ideana ei edes ole, että kukaan nuori ostaisi kirjaa. Ehkä tarkoitus on, että joku aikuinen ostaa sen lahjaksi tai jotain. En tiedä voiko tuollaista hintaa selittää edes korkealla verotuksella. Jos kotimaisella nuortenkirjallisuudella menee niin huonosti, että jopa paranormaalia romanssia, joka kuitenkin on hyvin suosittua, myödään noin hillittömän kalliilla, mitä toivoa realistisella käsikirjoituksella on?

Miksi huomenna on taas maanantai?

Miksen voisi jo saada jotain vastausta?

ps. Joku oli eksynyt blogiini sanoilla "epäonnistunut karhunpalvelus". En tiedä mitä tällä on haettu, mutta epäilen, että jos karhunpalvelus epäonnistuu, se ei ole silloin karhunpalvelus ollenkaan, vaan ihan hyvä juttu.

EDIT: Sähläsin totaalisesti blogin kanssa ja poistin VAHINGOSSA muutaman kommentin. Anteeksi. En todellakaan oikeasti sensuroi tätä blogia, en tiedä mitä tapahtui.

Varaslähtö

Hrr! Asunnossani on niin jäätävän kylmä, että poismuuttaminen alkaa tuntua erinomaiselta idealta. (Jep, päätin ottaa näkemäni asunnon, vuokrasopimusta odottelen nyt postissa, toivottavasti se on ihan ok.) Enkä voi olla unelmoimatta vuokraan kuuluvasta laajakaistasta. Nettimokkulani nimittäin ei toimi. Se tökkii koko ajan ja yhden sivun aukaisemiseen voi mennä viisi minuuttia. Tosin tänä aamuna netti on toiminut paremmin kuin aikoihin, kun pakotin tikun käyttämään 2g:tä 3g:n sijaan. En tajua mikä juttu tämä on, eihän sen näin pitäisi mennä. Joka tapauksessa nyt pystyn jopa kuuntelemaan vähän musiikkia. Eilen minulla meni tunti kahdenkymmenen minuutin mittaisen ohjelman katsomiseen Yle Areenasta, kun armas nettitikkuni päättiä pätkiä sitä minulle sopiviin pätkiin. Näin eilen erään ystäväni pitkästä aikaa ja onneksi hän muistutti, että Onnea onkimassa tulee taas! Se on ehdoton lempiohjelmani. (Ja koska minulla on ruotsalaisia henkilöhahmoja, voin leikkiä, että sen katsominen oli pelkän huvin suhteen sijaan myös taustatutkimusta.)

En muista enää, mitä asiaa minulla oli. Ehkä ei mitään. En saanut kirjoittua S3:sta loppuun, mutta ei se mitään, kirjoitin sitä silti ja eilen otin varaslähdön Nanoon kirjoittamalla hiukan pohjustusta yhteen päässäni pyörineeseen uuteen tarinaan. Varaslähtöjen ottaminen ei varmaan ole sallittua, mutta suunnittelu kai on. En minä voi sanoa tarinalle, että tule vasta marraskuussa.

Olen lukenut Annukka Salaman Käärmeenlumoojaa. Se vaikuttaa tosi hyvältä, en ole pitkään aikaan lukenut mitään ahmien. Kirjoitan siitä sitten, kunhan olen päässyt loppuun asti.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kristina från Duvemåla

Kävin katsomassa Kristina från Duvemålan Svenska Teaternissa maanantaina. (En ole juurikaan käynyt teatterissa, ja nyt olen menossa tällä viikolla toiseenkin näytökseen, katsomaan Pahuutta!) Voi kuinka hyvä se oli. Tiesin musikaalista etukäteen, että se kertoo ruotsalaisista uudisraivaajista ja että sen ovat tehneet Björn Ulvaeus ja Benny Andersson. Eiväthän Abban miehet voisikaan tehdä huonoa musikaalia! Musikaali perustuu Wilhelm Mobergin Maastamuuttajat-romaanisarjaan, jolla on Helsingin Sanomien mukaan Ruotsissa samanlainen kansallisaarteen asema kuin Väinö Linnan Pohjantähden alla -trilogialla Suomessa.

Maria Ylipäällä on todella hyvä ääni. Lisäksi Svenska Teaternissa on sellaista vanhan ajan tyyliä, joka puuttuu uusista teattereista.

Saan kiittää kokemuksesta siskoani, joka hankki minulle lipun loppuunmyytyyn näytökseen. Paikkamme olivat aika huonot; istuimme toisella parvella. Minun paikaltani näki silti yllättävän hyvin (orkesteria ei nähnyt), mutta siskoni istui palkin takana! Kummastutti, että sellaiseen kohtaan oli edes laitettu penkki!

Menkää ihmeessä katsomaan, jos joskus saatte tilaisuuden.