“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Liity saamattomien kirjoittajien kerhoon

Blogeissa puristaan aina välillä saamattomuudesta. Minäkin olen valitetellut saamatonta kirjoittamistani. Mutta ei hätää! Nyt saa olla saamaton ihan virallisesti. (Tai no virallisesti ja virallisesti...) Ei tarvitse kuin liittyä Saamattomien kirjoittajien kerhoon! Kerholla ei ole tietenkään mitään toimintaa, siihen olemme liian saamattomia, mutta tein sille silti logon:




Minulla on selvästikin liikaa aikaa, jotta saisin muuta aikaan. Mutta onneksi on edes kesä! Jäseninä on vasta minä ja Dee, mutta pääsyvaatimuksena on vain - ainakin ajoittainen - saamattomuus.

Okei, yritän palata seuraavassa postauksessa järkevämpien asioiden pariin. Aion raportoida hieman NVL:n arvostelupalvelusta ja sen palautteesta. Täällä oli ihanan aurinkoinen juhannus, toivottavasti mahdollisimman monella muullakin. :)

torstai 21. kesäkuuta 2012

Viittaan kintaalla

Intertekstuaalisuus. Tekstienvälisyys. Kaikki kirjoitettu on suhteessa jo aiemmin kirjoitettuun, luettuun, koettuun, nähtyyn... eikö? Intoni kirjallisuudenteoriaa kohtaan näköjään lisääntyy, kun minun ei enää "tarvitse" opiskella sitä ja tänään olen pohdiskellut intertekstuuaalisia ja muita viittauksia. Joskus opiskellessa minua pänni ylitulkinta. Se, että viittauksia löydettiin aina ja kaikkialle ja kaikkialta ja niiden oletettiin olevan tarkoituksellisia. Mistä tahansa tekstistä voi löytää viittauksen minne tahansa, jos tarpeeksi yrittää ja on paljon mielikuvitusta, mutta se ei välttämättä ole ollut kirjailijan tarkoitus. Tosin kirjallisuudentutkimuksessa kirjailijan tarkoitukset ja tahto ovat yksi lysti.

Intertekstuaalisten viittausten bongaaminen tuo lukemiseen mukavan lisäulottuvuuden, mutta kun luin viimeksi Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoimman elokuvan, suurin osa kirjassa mainituista leffoista (kuten Aguirre - Jumalan viha) oli minulle tuntemattomia. Se vähän harmitti, sillä kirjasta olisi voinut saada enemmän irti niiden avulla. (Mutta lukukokemus ilman leffatietämystä oli silti loistava.) Vaikka kuuntelen musiikkia melko paljon, moni musiikkiin liittyvä vitsi menee minulta myös ohi, ellen googlaa. (Ja googlaamisen mielekkyys lukiessa voi olla hiukan kyseenalaista. Vai onko?) Enkä ole kovin hyvä tajuamaan raamattuviittauksiakaan aina, vaikka niitä vilisee siellä täällä.

Viittauksia sinne sun tänne on kiva tunkea tekstiin itsekin kirjoittaessa. Musiikki- ja tekstiviittauksia tulee ihan luonnostaan, kun kirjoittaa 2000-luvulle sijoittuvaa tekstiä. Minusta ne tuovat tarinoihin väriä ja elävyyttä, kunhan se pysyy viittauksina eikä mene mainostamiseksi. Kohtuus kaikessa. Jonkun Houkutus-sarjan osan viittaukset Romeoon ja Juliaan olivat mielestäni ärsyttävän alleviivaavia. Tosin en ole mikään Houkutus-fani muutenkaan, jos tämä ei ole jo tullut selväksi, joten ehkä nämä viittaukset ärsyttivät vain siksi. Niin tylsää kuin näytelmien lukeminen minusta onkin, luen mielummin Romeon ja Julian kymmenen kertaa kuin Meyerin version siitä.

Oletteko te harrastaneet tarkoituksella intertekstuaalisia- tai muita viitteitä tai peräti perustaneet koko juonen/tarinan sellaiselle? Kerran laitoin tarkoituksella tekstiini mielestäni hauskan ja juonen kannalta tärkeän viittauksen Forsytein taruun, mutta yksikään lukija ei sitä huomannut tai ei siitä ainakaan huomauttanut, vaikka se oli yhden henkilön nimessä. No, päädyin poistamaan hahmon, joten mitäpä tuosta.

Olen laiska tekemään taustatutkimusta, joten pelkän intertekstuaalisuuden varaan rakentuvaa tarinaa en varmaan jaksaisi itse kirjoittaa. Tarkoitan nyt sellaisia teoksia kuin esimerkiksi Johanna Sinisalon Sankarit. (Jos joku muuten osaa selittää, miksi Sinisalon "Väinämöisellä" on tytär, olisin todella kiinnostunut tietämään.

Kaikkialle ajatukset lähtevätkin harhailemaan, kun välttelee jotakin!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva

Jesse Andrews:
Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli minä & Earl & ja kuolemansairas tyttö.
(Me, Earl and the Dying Girl.)
WSOY 2012.
Suom. Sami Rouhento. 280 s.

Ensimmäisten sivujen jälkeen ensivaikutelma Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoimmasta elokuvasta oli, että saako tälle edes nauraa. Niin käsittämättömätöntä huumoria Greg, kirjan kertoja viljelee. Pitkästä aikaa luin kirjan yhdessä päivässä.

Gregin mielestä elämä on helpointa, kun ei kuulu mihinkään. Niinpä hän on nähnyt paljon vaivaa sen eteen, ettei kuulu yhteenkään ryhmään. Hän ei halua olla millään tavalla erikoinen eikä hän missään nimessä halua, että kukaan koskaan saa tietää, että hän tekee kaverinsa Earlin kanssa enimmäkseen huonoja elokuvia.

Sitten Gregin äiti pakottaa Gregin pitämään seuraa leukemiaan sairastuneelle Rachelille. Greg on vastahakoinen. Rachel ei ole Gregin mielestä kovin hauska, kaunis eikä muutenkaan mielenkiintoinen. Äiti kuitenkin tahtoo, että Greg herättää henkiin Gregin ja Rachelin hepreakouluaikaisen ystävyyden, jota ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan. Rachelin sairastuminen ei tunnu herättävän Gregissä muita tunteita kuin sen, että hän tuntee itsensä kamalaksi, kun hän ei tunne mitään. Mutta miten kieltäytyä piristämästä kuolemansairasta tyttöä, joka kaiken lisäksi on ainoa ihminen, joka pitää Gregin ja Earlin elokuvista?

Jostain syystä Gregistä ei kuitenkaan saa kammottavan välinpitämätöntä kuvaa. Pikemminkin tuntuu, että hän huonon itsetunnon takia vähättelee ja vitsailee itsestään jatkuvasti, ja suhtautuu Racheliin ja tämän sairauteen mustalla huumorilla, koska ei halua oikeasti ajatella kuolemaa. Greg vakuuttaa, että Rachel ja Rachelin sairaus eivät merkitse hänelle mitään ja että hän käy Rachelin luona tämän kuolemaan asti vain koska on pakko. Greg kuitenkin huijaa lukijaa ja viimeistään loppusivuilla Gregkin löytää itsestään tunteita.

Ensin ajattelin, että kirjan suomenkielinen nimi ei ole kovin hyvä. Maailmankaikkeuden huonoin elokuva? Mikä elokuva? Minulta kesti pitkään tajuta, mitä elokuvaa tällä tarkoitetaan, vaikka se oli itsestään selvää. Kun tajusin tämän, suomennos ei tuntunutkaan enää niin huonolta.

Kirjasta ei löydy välttämättä mitään syvällisiä oivalluksia. Gregin mukaan leukemia on vain syvältä eikä se saa ihmistä ymmärtämään elämästä jotakin erityisen hienoa. Se on vain epäreilua.

Loppujen lopuksi pidin tästä niin paljon, että laitan sen perään tähden, kun lisään sen luetut-luettelooni. Teoksen kertojan kommentointia kirjan kirjoittamisesta on verrattu Huotarisen Valoa, valoa, valoa -kirjaan, joten tästä tyylistä pitävät saattavat pitää tästäkin kirjasta. Tosin mielestäni Andrews tekee tämän paremmin kuin Huotarinen.