“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

torstai 26. tammikuuta 2012

Lukuja V

Tarinassa on tänään 30 362 sanaa. Olen onnistunut keskittymään tähän yhteen, vaikka muitakin kolkuttaa mielessä ja on puolivalmiina muistitikun uumenissa.

Pelkään, että olen valinnut liian vaikean aiheen. Aiheen, josta en tiedä tarpeeksi. En minä mitään tieteellistä selostusta ole kirjoittamassa, mutta kuitenkin. Entä jos päähenkilöni on liian radikaali? Minä pidän hänestä. En tahtoisi tehdä hänestä toisenlaista.

Eilen oli jälleen melkein voittaja -fiilis. Jonotin tunnin pakkasessa ja melkein sain liput Ultra Bran keikalle. Minun ja lipun välissä oli noin kymmenen ihmistä. Onko maailmassa surullisempaa ja kauniimpaa kappaletta kuin Vesireittejä? En usko.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Lukuja IV

Kohta loppuu roomalaisten numeroiden taito. Takana on noin 600 kilometriä, ulkona on nollakeli ja tarinassa on 27 503 sanaa mutta ei oikein järjestyksessä. Tärkeintä kuitenkin on, että sain sen vihdoin kirjoitettua! Nimittäin viimeisen luvun. Tarina ei suinkaan ole lähelläkään valmista, mutta minulla on tapana kirjoittaa ensimmäiseksi ensimmäinen ja viimeinen luku ja sitten tarina siihen väliin, mutta nyt ehdin kirjoittaa pitkään ennen loppua. Mutta sitten se tuli mieleeni ihan yhtäkkiä. Alku ja loppu ovat yleensä niitä, mitä muuttelen vähiten.

Lueskelin pari päivää sitten tekstiä, jonka olen kirjoittanut 2008. Tajusin, että se on luultavasti paremmin kirjoitettu kuin tämä, mitä nyt kirjoitan. Siinä on kauniimpia lauseita. Se on selkeämpi kokonaisuus. Siinä on selkeämpi juoni. Siinä ei ole yhtä paljon virheitä. Asiassa on vain suuri mutta.

Sitä ei ole kirjoitettu samanlaisella rakkaudella kuin tätä. Sitä ei ole raapustettu samanlaisella sydänverellä. Enkä minä, ennen kaikkea, pidä siitä yhtä paljon. En erityisemmin välitä päähenkilöstä. En inhoakaan, mutta ei hän tunnu ystävältäkään. Hänessä ei ole tarpeeksi särmää. En oikeastaan enää ymmärrä, miten olen saanut kirjoitettua koko jutun, se on kuitenkin suhteellisen pitkä. Aihe on ollut tärkeä, kai.

Luin junamatkalla Elina Tiilikan Myrskyn. Mietin, että olikohan tämä nyt sellainen lukuromaani. Päähenkilönä on Myrsky, maanis-depressiivinen taideopiskelija. En lukenut takakantta kunnolla ja luulin häntä aluksi pojaksi. (Tiedän Myrsky-nimisen pojan.) Aihe on tärkeä, mutta jotenkin kirja oli ärsyttävä. Tai oikeastaan Myrsky. Hän ei piitannut mistään, ei yhtään, ei kenestään, ei ollenkaan. Myrskyllä on montakymmentä tuhatta ulosotossa, hän varastelee, ei peseydy, juoksee ympäriinsä ilman vaatteita, tekee rikoksia, käyttää huumeita, on ilkeä ihmisille ja lyöttäytyy yhteen rötöstelevän Marekin kanssa.

Ymmärrän, että Myrskyn sairaus hämärsi hänen arvostelukykyään, mutta hän ei missään kirjan vaiheessa katunut tekojaan tai kyseenalaistanut toimintaansa, ei edes vähän selkeämmissä vaiheissa. Ei niitä selkeitä vaiheita tosin paljon ollut. Romaanista tuli sellainen olo kuin olisi lukenut ja juossut yhtä aikaa. Kaikki tapahtui ällistyttävällä vauhdilla, tilanteesta harpattiin toiseen sen enempää pohdiskelematta. Marek on samanlainen kuin Myrsky: kylmä, tunteeton ja välinpitämätön. Tavallaan kirjan kuvaus oli uskottavaa, mutta Myrskyn luonne häiritsi. Edes lopussa ei tullut sellaista tunnetta, että hän olisi ajatellut tekojaan, vaikka ne olivat todella kauheita. Myöskään sitä ei perusteltu, miksi Myrsky kieltäytyi lääkehoidosta. Yleensä ihmisillä on jokin syy siihen, etteivät he halua jotain. Myrsky tuntui henkilöhahmona samanlaiselta kuin Elina Tiilikan Punaisen mekon päähenkilö. Tässäkään kirjassa kukaan ei rakastanut ketään ja se on surullista.  Myrsky tuntui saaneen vaikutteita Kay Redfield Jamisonin Levottomasta mielestä.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Lampinen, lampi, lampisin?

En ole saanut tänään juuri mitään järkevää aikaan, yliopistollakin kävin lähinnä syömässä. Graduohjaajani sanoi, että graduni alkaa olla lähellä valmista, joten annoin itselleni vähän niin kuin  luvan laiskotella.

Ilokseni sain myös postia kirjekaveriltani. Elämäni on melko tylsää, joten on mukavaa, että joku muistaa joskus  kirjeellä, vaikka kyseellä olikin sähköpostikirje. Kirjekaverini on kroatialainen ja hänen kanssaan on mielenkiintoista verrata suomen kielen ja kroatian kielen eroja. Jokin aika sitten tuskailin sen kanssa, miten selitän saunan olemuksen ihmiselle, jonka maassa ei ole saunoja, mutta viimeksi törmäsin ongelmaan, miten käännetään niin yksinkertainen sana kuin "lampi". Ilmeisesti englanninkielessä ei ole sanaa lampi, tai ainakaan sanakirjan antamat ehdotukset eivät mielestäni vastaa suomen kielen lampea. Kun hakee kuvia sanalla "pond", saa näkyviin lähinnä puutarhalätäköitä. Päädyin sitten selittämään kyseessä olevan "pienemmän järven", jolle meillä on oma sana.

Kirjekaveri sitten vastasi, että heillä on jokaisesta subsantiivista olemassa kolme versiota. Yksi vastaa pientä, yksi normaalia ja yksi suurta (kyseessä ei siis olleet vertailumuodot). Jos leikitellään ajatuksella, että nämä pitäisi kääntää sellaisenaan, mitenhän ne kääntyisivät? Järvinen, järvi, järvisin? Lampinen, lampi, lampisin? Tosin Kroatiassa ei kuulemma ole oikeastaan järviä, joten tuskinpa he niistä hirveästi kirjoittelevat. Mielenkiintoista on myös se, että heillä on naistennimiä, jotka ovat meillä miesten nimiä, ja tietenkin toisin päin. Tämähän on nyt varsin yleinen ilmiö, Kari on ainakin Amerikassa ja Norjassa naisen nimi, Janne on taas Tanskassa, Virossa ja Norjassa naisen nimi. Mikakin on ulkomailla usein naisen nimi. Eli jos haavailee tulevansa tunnetuksi kirjailijaksi, jonka teoksia käännetään, kannattaa ehkä vältellä näitä nimiä :)

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Lukuja III

Viikonloppu on sujunut rauhallisesti, mitä nyt blogger taas temppuilee kanssani. Alan olla vakuuttunut siitä, että tietokoneilla on jotakin minua vastaan.

Ulkona on pakkasta -10 astetta ja tarinassa on nyt 23 382 sanaa. Tosin huijasin vähän ottamalla sanoja toisesta tekstistä, josta ei ole tullut mitään. Yhteistyötä tekstit, yhteistyötä. Sivuja on 102, mutta rivivälillä 1, 5 se ei ole kovin paljon. Olen huomannut, että sanojen laskeminen on paljon helpompaa kuin sivujen laskeminen.

Eilen tein vikaostoksen nimeltä Päättymätön tarina II. Tarina vailla loppua II. Viuh, sinne meni viisi euroa. Nyt kun vielä keksisi, minne tuon dvd:n voisi lykätä. Ei se ainakaan minun hyllyyni jää.

PS. Onko Falkor lentävä koira vai koiran näköinen lohikäärme?

tiistai 10. tammikuuta 2012

Lukuja II

Roskapönttötarinassa on nyt 15 754 sanaa ja 11 lukua. Pitäisi keksiä sille varmaan parempi nimitys, koska roskapöntöt eivät (onneksi) esitä siinä pääroolia. Tämän piti olla huvin vuoksi kirjoitettu pikku tarina, mutta nyt se on alkanut paisua ällistyttävää vauhtia! Ehkä muutan sen nimen Pullataikinaksi.

Katsoin äsken FST:n suuren vaalikeskustelun. Minusta FST:ltä tulee varsin laadukasta ohjelmaa (ikävöin erityisesti Onnea onkimassa -sarjaa) ja lisäksi oli mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin ehdokkaat puhuvat ruotsia. Minusta ruotsi on kiva kieli. (Ja olen muuten suuri Tukholma-fani.) Vaalikeskustelun katsominen sai minut ihmettelemään, että mikä siinä on, kun ihmisten on niin vaikeaa olla puhumatta toisten päälle ja käyttäytyä asiallisesti. Ja miksi joidenkin pitää tehdä itsestään niin suuri numero.

Joka tapauksessa olen vaaleista innoissani, koska en ole ennen saanut äänestää presidentin vaaleissa. Aloin miettiä, kuinka sopivaa on tuoda omia poliittisia mielipiteitään ilmi kirjoittamissaan teksteissä? Olen nimittäin huomannut, että joskus niitä tunkee mukaan ihan vahingossa, huomaamattaan, mikä ei välttämättä ole hyvä asia. Ainakaan jos tarkoituksena ei ole kirjoittaa mitään poliittista kannanottoa kaunokirjallisessa muodossa :)

maanantai 9. tammikuuta 2012

Höyhenpoika

Nicky Singer: Höyhenpoika
WSOY, 2002.
Alk. Feather Boy.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen.

Haluan esitellä tämän ihastuttavan kirjan, vaikka olenkin ehtinyt palauttaa sen kirjastoon enkä voi kirjoittaa siitä pitempää arvostelua. Vaikka kirja löytyi nuortenosastolta, se olisi hyvää luettavaa aikuisillekin. Kirja ei ole lapsellinen tai pinnallinen, vaan hyvin koskettava ja ajatuksia herättävä.

Höyhenpoika on tarina kiusaamisesta ja itsensä voittamisesta. Robert Nobel, jota kiusaajat kutsuvat Nobertiksi, koska hän on "ei mitään", on silmälasipäinen, pelokas poika, jolla on pakkomielteitä. Hänen elämänsä kuitenkin muuttuu, kun hänen koululuokkansa alkaa tehdä projektia vanhainkodissa. Edith valitsee ennen kaikkien hylkimän Robertin parikseen ja johdattaa Robertin höyhenten luokse. Höyhenistä ja höyhentakin tekemisestä tulee Robertille äärimmäisen tärkeää.

Harvoin saa lukea kirjaa, joka kertoo vakavasta aiheesta, mutta tekee sen kepeästi ja kauniisti ilman, että kirjasta jäisi pinnallinen kuva. Myös henkilöt ja heidän puheensa on uskottavaa. Robertin kokemat vääryydet saivat minut suorastaan tuohtumaan: minun olisi tehnyt mieli astua kirjan sisään ravistelemaan hänen vanhempiaan pitämään pojastaan parempaa huolta. Robertin isä on jättänyt perheen eikä enää edes aina muista Robertin syntymäpäiviä, mitä perustellaan sillä, että hänellä on niin paljon huolehdittavaa ja muistettavaa uudessa perheessään. Ei kovin kummoinen syy, jos minulta kysytään.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille! Takakansi johtaa ehkä hiukan harhaan; itse luulin, että kirja olisi jonkinlaista fantasiaa, mutta näin ei ollut.

maanantai 2. tammikuuta 2012

2.1.12

Hyvää uutta vuotta päivän myöhässä! :)

(Mutta päivämäärästä tuli mielestäni parempi!)

En oikeastaan harrasta uudenvuoden lupauksia, mutta nyt minulla on kaksi ajatusta, mitä voisin yrittää toteuttaa.

1. Voisin kirjata ylös kirjoittamieni sivujen määrät. Epäilen kyllä, että tästä tulee mahdotonta. Olen nimittäin matematiikassa täysin toivoton. Jostain syystä päätin kuitenkin kirjoittaa matematiikan. Muistan, että käytin suurimman osan ajasta eväiden syömiseen ja tehtävien ihmettelemiseen. (Jostain syystä kaikki päähenkilöni ovat myös huonoja matikassa...)

2. Aion myös kirjata ylös kaikki lukemani kirjat tänä vuonna. Aika monet tuntuvat tekevän sitä. Blogi olisi siinä apuna. Minä en ole ikinä ollut hyvä pysymään kärryillä siinä, mitä olen lukenut ja milloin. Joskus olen jopa lainannut vahingossa saman kirjan kahteen kertaan. Vuoden lopussa voisi ihastella lukemiensa kirjojen määrää tai kauhistella niiden vähyyttä :)

Lisäksi on kohta 3. Aion jatkaa "tarinani" kirjoittamista. Yksi deadline on Pentti Saarikosken kirjoituskilpailu. Katsotaan, ehdinkö osallistua siihen - ja millä.