Briitta Hepo-oja

Kirjamessuhulinat ovat tältä vuodelta takana. Viime vuonna olin puhumassa Hylättyjen lasten kaupungista , nyt sain palloilla messuilla kuuntelijana ja katselijana. Kävin messuilla perjantaina ja sunnuntaina sekä piipahdin paikalla lauantaina lyhyesti töiden jälkeen. Areenasta löytyy monia paneeleja, jos et päässyt paikalle. Etukäteen oli jonkin verran kohinaa messujen uudistuksista ja ainakin lavojen muuttuneet nimet herättivät puhetta. Ne olivat ehkä näkyvin muutos. Lisäksi esiintymässä oli enemmän muusikoita (minusta on kiinnostavaa kuulla sanoittamisen taustoista) ja lasten alue oli uudistettu ja vaikutti toimivalta. Messumeininki sinänsä tuntui aika samalta kuin ennenkin: tungosta, kirjoja ja vaikeutta päättää, mihin päällekkäisistä ohjelmista osallistua. Minulla on onneton suuntavaisto, mutta tänä vuonna osasin suunnistaa paljon paremmin lavoille. En usko, että kaupunginosien nimillä oli vaikutusta, vaan kartta tuntui selkeämmältä. (Kaverini esitti kartan selvyydestä eriävän

Myöhäistä Sadun päivää! Tai iltaa. Olen viettänyt illan tiivisti läppärin ja kirjoituspöydän parissa, muistiinpanoihin, taustatutkimukseen ja korjailuun uppoutuen, mutta sadun päivän tähden aloin muistella lapsuuteni lempisatukirjaa, ja se on luultavasti tässä: Kyseessä on Andersenin satuja -nimellä ilmestynyt H. C. Andersenin satukokoelma, 1978 vuoden painos, Svend Otto Sørensenin kuvittamana. Rakastin kirjan kuvitusta ja vieläkin se on minusta hyvin vaikuttavaa, vaikka lapsena jotkin kuvat taisivat vähän pelottaakin, kuten suuri ruskea koira, joka kävi maalaamassa ristejä oviin, tai suuri viemärirotta! En ole lukenut näitä satuja aikoihin, enkä tiedä uskallanko käydä niihin nyt aikuisena käsiksi. Entä jos ne eivät enää lumoakaan? Muistan, että olin myös hyvin kiintynyt erääseen kirjaston tiiliskivimäiseen, vanhaan satukokoelmaan, jonka kannet houkuttelivat minua, ja olisin halunnut lainata sen joka kerta. Yhtään satua en tosin siitä muista, vaikka varmaankin sitä meillä koto

Kun kello soi tällä viikolla ennen seitsemää, ensimmäinen ajatukseni oli apua kuinka pimeää on! Ylös kömpiminen ei tuntunut erityisen houkuttelevalta. Olen yleensä sietänyt pimeää suht hyvin, vaikka jossain vaiheessa vuotta siitä tuleekin yliannostus. Olen kuitenkin enemmän valoisten kesäöiden fani, vaikka lisääntyvä valokin keväällä tuntuu aluksi hankalalta. Kaiketi minun täytyy vain yrittää ajatella asian positiivisia puolia: voi alkaa polttaa kynttilöitä, tunnelmavalot näyttävät paremmalta ja syksyisessä sateessa ja ulvovassa tuulessa on jotakin kiehtovaakin. Sekä tietysti kaikki lehtien värit! Ja kun ulos sateeseen ei tee mieli mennä, voi hyvällä omalla tunnolla leirityä läppärin luo teemukin kanssa ja kirjoittaa. Kirjoitinkin, novellin, pitkästä pitkästä aikaa, ilman suunnitelmia. Jouluaiheisen, jostakin syystä. Olen siitä melko innoissani, ja kunhan ehdin ottaa sen kunnolla työn alle, siitä voi tullakin jotain - ehkä jouluun mennessä.