Briitta Hepo-oja

Tällä viikolla en ole ehtinyt kirjoittaa lähes laisinkaan. Töitä, kiirettä, harrastuksia. Onneksi edessä siintää pian vapaa viikonloppu! Lukupino yöpöydällä on kasvanut suureksi ja keikkuvaksi, niin paljon kaikkea mielenkiintoista on julkaistu ja löytyy kirjaston kätköistä. Tällä viikolla kävin kävelyllä keskeneräisen kässärin maisemissa. Tämä on ensimmäinen kässärini, joka sijoittuu Helsinkiin, ainakin osittain. Miljöön tutkiskelu paikan päällä on avartavaa. Kevät Kevättä on ilmassa, mutta tuuli on kylmä eikä aurinko vielä kunnolla lämmitä. Tuuli liikuttaa katupölyä, ne ovat kuin valtavia parvia. Odotan pääsiäislomaa ja kesää, talvi on ollut pitkä.

Alkuviikon vimmattu kirjoittaminen muuttui loppuviikolla hillitymmäksi. Kirjoittajan on toki kirjoitettava myös silloin kun erityistä inspiraatiota ei ole, jos haluaa saada joskus valmista. Mutta on ihana tunne, kun kirjoittaminen tuntuu sujuvan vaivattomasti. Ei se tarkoita, että teksti olisi tällä tavoin syntyessään valmista - syntyi se helposti tai vaikeasti, se tulee vaatimaan editointia. En myöskään halua mystifoida kirjoittamista, vaikka olenkin ollut viikon jonkinlaisessa flowtilassa, jota en osaa selittää. Vaikka en aina tiedäkään, mistä ideani tulevat, tiedän, etteivät ne synny oikeasti tyhjiössä ja tupsahda päähäni leijailtuaan alas jostakin inspiraatiopilvestä. Kaikki ympärillä vaikuttaa, huomasi sitä tai ei, vähintään jossakin alitajunnassa. Ehkä inspiraatio onkin vain kasautuma otollisia olosuhteita. Hyvä fiilis, energiaa, aikaa, itseluottamusta: minä osaan tämän. Ihan putkeen kaikki ei kyllä ole mennyt: huomasin jatkaneeni kirjoittamista vanhaan versioon. Vähän mietin

Viimeiset päivät olen kirjoittanut kuin vimmattu. Projekti SL:ään on ilmestynyt kahdessa päivässä pari tuhatta sanaa. Olen rientänyt töistä kotiin ja avannut koneen, matkalla olen kirjoittanut lukuja päässäni. Näen kohtauksia mielessäni ja kuulen dialogin pätkiä päässäni. Pitkästä aikaa näen selkeästi mielessäni, mitä olen tekemässä. Kirjoitan enkä tiedä kirjoitanko minä vai kirjoittaako teksti minua, ehkä molempia. Tätä tahtia olen kirjoittanut viimeksi silloin kun... kirjoitin Siilin kuolemaa ? Asuin Oulussa ja kirjoitin yömyöhään, välillä katsoin verhojen raosta naapuritalossa asuvan kaverini ikkunan suuntaan. Jos hän oli sammuttanut valot, minunkin oli viimeistään aika mennä nukkumaan. Lisääntyvä valo ei voi olla syy, sillä yleensä keväällä valo ahdistaa minua tiettyyn pisteeseen asti. Luulen, että syynä voi olla se, että pitkästä aikaa minulla on fyysisesti paljon energiaa eikä väsytä. Yöt ovat aina olleet luovimpia aikojani. Keitän teetä ja kirjoitan, sytytän kirjoityskyntt