Tyhjien sivujen lumo - vai kammo?

Kirjoittamiseen tuntuu sisältyvän kaikenlaisia siihen enemmän tai vähemmän liittyviä haavehankintoja. Oma ultimaattinen haaveeni on työhuone tornilla, mutta lottovoittoa tai bestselleriä odotellessa listallani on ollut pari realistisempaa. Tällä viikolla sain ne yliviivattua:

- uusi kirjoituspöytä
- käsin sidottu muistikirja

Kirjoituspöytä oli tarpeellinen hankinta: entinen, konkurssiin menneestä kaupasta hankittu lastulevyhirvitys ajoi hankintahetkenään asiansa. Se oli halpa, sen sai kotiinkuljetuksella ja siihen mahtui juuri ja juuri tietokone ja näppis. Sen lisäksi, että se oli melkoisen epäinspiroivan näköinen, se keräsi pölyä ja oli liian pieni ja matala. Jotenkin kaksi kirjaa tuli sen ääressä naputeltua. Nyt se kerää pölyä keskellä huonetta ja katselee kateellisena uutuuttaan hohtavaa pöytää, joka on vienyt sen paikan.

Uusi kirjoituspöytä on ihana. On upeaa, kun kirjoituspöydälle mahtuu asioita. Kuten teekuppi ja hiiri. Yritän silti olla keräämättä pöydän täyteen tavaraa. Kirjoitusnurkkaukseni kaipaa vielä yhtä pientä viilausta, mutta kunhan sen saan, voin esitellä "työhuoneeni". Johtui se sitten pöydästä tai ei, en olisi malttanut eilen lakata kirjoittamasta.

(Tietokoneeni päätti tosin pamahtaa. Se siirtyi itsekseen vuoteen 2514 ja pum, mikään ei enää toiminut.)

Käsin sidottu muistikirja taas tarttui mukaan Tallinnasta, kun astuin kaverin kanssa sisään kauppaan, joka oli täynnä muistikirjoja. Muistikirjan sivut ovat käsin tehdystä paperista ja sen kannessa on sudenkorento, mikä sinetöi ostopäätöksen.

Uusi, puhdas ja tyhjä muistikirja on lumoava - ja toisaalta kammottava. Niin hienot, tyhjät sivut! En halua pilata muistikirjan alkua, joten yleensä aloitan muistikirjojen täyttämisen vasta muutaman sivun päästä. En ole mikään käsinkirjoittaja (käsialani on myös huono), mutta muistikirjoihin kirjoittelen dialoginpätkiä ja ideoita, joskus pitempiäkin kohtauksia. Tämän aion pyhittää pelkälle kirjoittamiselle enkä tee siihen muita muistiinpanoja.

ps. Aivan kohta on helmikuu, HLK:n julkaisukuukausi! Oli hauska huomata, että kirjastoissa on siitä jo muutama varaus. Jännittävää!

Raumallinen viikonloppu

Eräs kirjoittava ystäväni heitti kerran ilmoille ajatuksen minikirjoituslomasta: voisi varata hotellin ja mennä viikonlopuksi toiseen kaupunkiin ja viettää kirjallisen retiriitin omassa rauhassaan. Samalla tulisi harrastettua kotimaanmatkailua. Kävin Raumalla viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa elämässäni ja totesin, että se sopisi moiseen mainiosti. Ehkäpä joskus kesällä voisin lähteä sinne uudestaan! Tosin enpä tiedä, saisinko välttämättä kirjoitettua vieraassa ympäristössä. Tällä kertaa olin siellä kuitenkin muuten vain.

Kaupunki on kuulemma kesäkaupunki, mitä en epäile, mutta kyllä se nytkin oli viehättävä. Aurinko paistoi ja pakkasta oli pikkuisen. Vanha Rauma oli ihana. Hienoa, että jossain on säilynyt niin paljon puutaloja. Onhan alue päässyt Unescon maailmanperintölistalle.

Museokortille tuli käyttöä, koska sillä pääsi kaikkiin Rauman museoihin. Ikävä kyllä aikaa ei ollut liikaa - merimuseossa olisi voinut viipyä kauemminkin. Itse ihastuin Merimuseon lisäksi erityisesti 1800-luvulta peräisin olevaan Marelaan, joka on entinen laivanvarustajan koti. Mielikuvitus alkoi heti laukata historiallisessa miljöössä.

Marela

Tulipa nautittua vuoden ensimmäinen laskiaispullakin.

Pulppuamista

Monica Ruiz Loyolan taideteos Lux Helsingissä / Rocío Cerónin teksti

Kirjoittamisen ilo. Se, kun sanat ja lauseet pulppuavat suonia pitkin sormiin ja sormet vaativat päästä näppäimistölle, se kun metromatkalla tarinan kohtaukset alkavat pyöriä päässä, se on ihana tunne. Minulla on ollut sitä ikävä. Ei oikolukua, ei deadlinen kanssa kiirehtimistä, pelkkää kirjoittamista. Tätä vaihetta, kun tarina on vain minun ja kirjoitan jotain aivan uutta, jota kukaan muu ei ole vielä lukenut.

Aikaa ei vain tunnu olevan ikinä tarpeeksi; kun iltaisin tulee väsyneenä kotiin, koneen avaamisen kynnys on suuri. Mutta tarina pulppuaa. Se on parasta.

--

Kirjoituspöydän etsintä on tuottanut tulosta. Löysin kirjoituspöydän, johon ihastuin ja jota kävin katsomassa. Kunhan kuljetus vielä järjestyy, pääsen uusimaan kirjoitusnurkkaukseni.

Vuoden ekat sanat kirjoitettu

Pakkanen pureskelee ulkona. Villasukat, kynsikkäät ja lämmin tee olivat eilen tarpeen, kun työmatkalla merenrannassa tuuli oli kaataa minut kumoon ja jäiset hileet puskivat merenpintaa pitkin hyytävinä pilvinä. Ne tuntuivat suorastaan laukkaavan eteenpäin. Mutta oli kaunista, aurinko paistoi ja ainakin ilma oli raitis.

Vuosi  on alkanut kirjoittamisrintamalla hyvin. Olen saanut kirjoitettua yhden uuden luvun ja aloittanut toista, ja korjaillut yhtä vanhaa, kaikki samaan tarinaan kuuluvia. Välillä keskittymiseni meinaa herpaantua ja välillä huomaan eksyneeni surffailemaan nettiin. Pitäisi kai kiskoa nettipiuha irti seinästä kirjoittamisen ajaksi.

Tänään kuitenkin uppouduin pitkästä aikaa tekstiin niin, että en muistanut mitään muuta, en edes kuullut musiikkia, jota kuuntelin. Ehkä kirjoittamispaikan vaihdoksella oli osansa, tätäkin tekstiä naputtelen eri paikassa kuin yleensä.

Vaarnan postaus työpisteistä sai minut haaveilemaan uudesta kirjoituspöydästä. Muutkin ovat postanneet työnurkkauksistaan. Omani on hyvin epäkäytännöllinen, vaikka työnurkastani pidänkin. Olen siihen vähän kuitenkin kyllästynyt. Täytyykin alkaa katsella työpöytiä. Puinen olisi kiva, mutta sellainen toki painaa. Ja jonkinlaiset laatikot tai hyllyt eivät myöskään olisi pahitteeksi.

Hyvää uutta vuotta 2017!

Toivotan kaikille lukijoilleni mahdollisimman hyvää uutta vuotta! Tuntuu älyttömältä, että nyt on jo 2017! Viime vuoden uuden vuoden lupaukseni oli yrittää tehdä sellaisia asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Se oli hyvä idea, vaikka ei olekaan aina mahdollista - joitain asioita on tehtävä, vaikka ne olisivatkin tylsiä tai ankeita. Mutta muuten voisin yrittää jatkaa samalla linjalla.

En tiedä vielä, mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Suunnitella voi aina, ja suunnitelmista ajattelin postata myöhemmin.

Vuosi vaihtui lumisissa merkeissä. Pääsin ratsastamaan ja vaeltamaan tunturille (se oli aikamoista tarpomista) ja nauttimaan ihastuttavien kissojen seurasta, joista toinen on jo 18-vuotias vanhus. Sukltaata, tähtiä, lautapelejä ja glögejä, niistä oli tehty tämä joululoma.  Tässä hiukan kuvaraportin muodossa maisemia.

Islanninheppa!

Aurinko! Ensimmäistä kertaa koko viikolla!

Riisitunturilla

Koivumetsä

Väinö-kissa