Mitä näette, kun kirjoitatte?

Hyvää alkanutta syksyä! Lehdet kellastuvat ja aamuisin tekee jo mieli pistää pipo päähän.

Olen miettinyt viime aikoina kirjoittamiseen liittyviä visuaalisia mielikuvia tai mielikuvittelua. Usein, kun kirjoitan, näen tapahtumat mielessäni. En aina, mutta joskus ne soljuvat edessäni kuin filminä. Varsinkin kävelyillä saatan nähdä tapahtumat henkilöiden eleitä myöten kuin tv-ohjelman kohtauksena. (Paperille ne eivät tosin useinkaan tule juuri sellaisina.)

Tämä ei käsittääkseni ole mitenkään poikkeuksellista kirjoittaville ihmisille - monet näkevät tapahtumia mielessään kohtauksina tai kuvina. Saatan nähdä melko yksityiskohtaisesti esimerkiksi henkilöiden asunnot ja niiden sisustukset, vaikka niitä ei mainittaisi tekstissä. Pinterestissä ehkä enemmän etsin mielikuvaani sopivia kuvia kuin kuvia joista voisin saada mielikuvia.

Joskus taas kun teksti virtaa vaivatta näppäimistölle, teksti vie mukanaan enkä ehdi "nähdä" mitä tapahtuu, mutta jos minulla on luppoaikaa, filmit alkavat pyöriä mielessäni. Tässä on se huono puoli, että välillä ei huomaa mitä ympäristössä tapahtuu.

Olen siis aina ajatellut, että minulla on selkeä kuva päässäni henkilöistä - kunnes tajusin, että en oikeastaan osaa kuvitella heille kasvoja. Hiukset ja ja jopa ilmeet kyllä onnistuvat, mutta kasvojen kanssa on vaikeuksia. Jotenkin osaan ajatella, miltä he eivät näytä, mutta että miltä sitten näyttävät, onkin toinen juttu. Paperille kuvailukin jotenkin onnistuu, mutta kasvojen kuvailu on vaikein osuus. Tietysti voi miettiä, kuinka tärkeää on kuvailla ulkonäköä kovin tarkasti, lukijat täydentävät kuvan kuitenkin mielessään.

Mietin, että ehkä tämä johtuu siitä, että minulla on muutenkin vaikeuksia kasvojen tunnistamisen kanssa. Kasvomuistini on melko huono. Minun on lähes mahdoton tunnistaa vanhoja opiskelu- tai työkavereita, jos en ole nähnyt heitä aikoihin, sekoitan saman näköisiä ihmisiä toisiinsa enkä välttämättä tunnista edellisenäkään päivänä tapaamaani ihmistä. Kun näen ihmisen useamman kerran, opin kyllä hänen kasvonsa, mutta yleensä yksi kerta ei riitä. Olen usein keskustellut ihmisten kanssa tietämättä kenen kanssa keskustelen, vaikka he selvästi tietävät. Joskus taas kasvot ja ihminen kyllä vaikuttavat tutuilta, mutta en tiedä mistä. Harrastan piirtämistä, mutta en ole koskaan pitänyt ihmisten piirtämisestä, koska koen kasvojen piirtämisen epämiellyttäväksi - ehkä pitäisi harjoitella.

TV-sarjojen ja elokuvien katsominen on joskus vaikeaa, jos niissä on paljon ihmisiä. Minulta meni kaksi kautta ennen kuin aloin erottaa the 100 -sarjan henkilöitä kunnolla toisistaan - siinä mielessä kirjojen lukeminen on paljon miellyttävämpää!

Miten muilla? Mitä näette kun kirjoitatte, tai onko teille henkilöiden kuvailu ulkonäöllisillä seikoilla ylipäätään tärkeää?

Kommentit

  1. Taidan kuulua pieneen vähemmistöön, sillä näen tapahtumat animena (henkilöt jne.) Pienenä taas piirroshahmoina. Vuosien harrastus näyttää tehneen temppunsa.

    Itse en yleensä kuvaile henkilöitä kovinkaan tarkasti. Olen ehkä kirjoittajana sieltä minimalistisemmasta päästä, vaikka pientä muutosta on jo alkanut tapahtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole ennen tullut ajatelleeksikaan anime-vaihtoehtoa, mielenkiintoista! Mutta kuulostaa ihan loogiselta, jos sitä on kauan harrastanut.

      Itse en ehkä ole kaikkein kuvailevimmasta päästä, mutta en minimalistisestakaan, mutta kuvailun määrä vaihtelee vähän kohteesta riippuen.

      Poista
  2. Minulla suunnitteluvaihe on nykyään se, jossa näen filminä ja kuvina. Suunnittelen ensin juonikaaviota tms. varten, sitten vielä kerran muistuttelen itseäni lukua koskevasta suunnitelmasta ennen varsinaista kirjoittamista. Kirjoittaessa yritän tuoda ne mielikuvat takaisin päällimmäiseksi. Usein sanat tosin vain soljuvat. Ja se on ihan hyvä: minusta tuntuu, että ne pätkät ovat parempia, joissa olen antanut vain mennä, kuin ne, jotka olen ensin palauttanut mieleeni ja sitten pakottanut sanoiksi paperille. Se ennen kirjoittamista tehtävä muisteleminen on kuitenkin olennainen osa prosessia: muuten tulee blokki (tai jos inspiraatio on päällä, sitten sitä parasta mahdollista flow'ta, mutta inspiraation varaan on vähän ikävä laskea). Tasapainoilen siis sen välillä, miten saisin kirjoitettua toisaalta filmin kanssa ja toisaalta ilman.

    Nyt kun sanoit, minäkään en muuten näe kunnolla hahmojeni kasvoja. Saatan kuvailla niitä, mutta se olisi kuin kuvailisin arkkityyppiä, en varsinaisesti näe ketään "oikeaa" mielessäni, vain muu ulkomuoto ja persoona ruumiillistuu mielessäni. Saatan esimerkiksi nähdä sinun laillasi jossain kohtauksessa hiusten haromisen, kulmien kohotuksen, ilmeen tms., mutta kokonaiskuva jää jotenkin epämääräiseksi. Jännä havainto, kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittajien prosessit vaihtelevat kyllä mielenkiintoisesti! Teen nykyään joskus juonikaavioita, mutta silloin päässäni on filmien osalta aika tyhjää. Kuvat ja filmit liittyvät enemmän juuri tiettyihin kohtauksiin, jotka ovat jonkinlainen haaveidea siitä mitä haluaisin paperille. Usein niissä kuuluva dialogi on helpoiten paperille siirrettävissä, muuten kuva menee jotenkin uusiksi kirjoittaessa. Minustakin sellaiset pätkät, jotka ovat vain soljuneet, ovat yleensä parempia.

      Minulla on tuo sama - tuntuu kuin kuvailisin arkkityyppiä. Tavallaan päätän, millaiset kasvot ovat, ja kuvailen niitä, mutta ne ei ole sellainen asia jota näkisin päässäni, vaikka muu ulkomuoto olisikin mielessä. Mietin, että voisiko se johtua siitä, että on helmpompi nähdä mielessään vaikka joku auto, kun taas kasvojen pitäisi olla aina yksilölliset ja sellaisia on jotenkin vaikeampi tempaista tyhjästä tms.

      Poista
  3. "...ja aamuisin tekee jo mieli pistää pipo päähän."
    Jotkut pistää jo.

    Osa kohtauksista pyörii elokuvana päässä kun taas osa ei.

    Tarinan tärkeimmät kohtaukset näen mielessä yleensä heti ja muut tulevat hitaammin perässä. Sen olen huomannut, että parhaat kirjoituskokemukset ovat ne jotka avautuvat vasta kirjoittaessa. Tänään kirjoitin kohtauksen mistä tiesin, että henkilö F menee paikkaan X ja tekee asian Y. Kirjoittaessa tarina avautui edessä kelana. Se mitä F mietti ja miten toimi ja millainen sananvaihto hänellä oli toisen henkilön kanssa syntyivät samalla kun kirjoitin.

    Hahmojen kasvoista ei ole tietoakaan. Kellotornia varten kokeilin etsiä netistä kuvia jotka voisivat sopia hahmoille. Mutta kun ajattelen heitä, en näe oikein mitään kasvoja.

    E:n kanssa kävi niin, että olin kirjoittanut jo vuoden, kun aloitin katsomaan erästä sarjaa. Kun näin sarjan päähenkilön ensimmäistä kertaa olin heti, että tuo on E. Tämän jälkeen E piirtyi mielessä aina tuona henkilönä. Kaikki muut pysyivät kasvottomina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin sain vihdoin kaivettua pipotamineet esiin.

      Minulla on tuo sama, että ei tosiaan aivan kaikki kohtaukset näy mielessä vaan osa avautuu vasta kirjoittaessa. Kuulostaa myös tutulta, että sanavaihto voi syntyä vasta kirjoittaessa.

      Varmaan hauska löytää kasvot henkilölle tuolla tavalla! En muista että minulle olisi käynyt ihan noin, vaikka mielikuvituksessa sitä tuleekin valikoitua näyttelijöitä.

      Poista
  4. Liityn kasvottomien joukkoon! En näe henkilöhahmojeni kasvoja - ilmee ja eleet kyllä, mutta en juurikaan muuta. Joistain henkilöhahmoista tiedän ruumiinmuodon, joistain tiedän minkä pituiset ja väriset hiukset (akselilla blondi/brunetti), mutta en sitäkään kaikista, edes keskeisistä hahmoista. Melkein sanoisin, että mitä tärkeämpi hahmo, sitä huonommin näen tai tiedän hänen ulkoiset piirteensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä onkin yleistä! Vaikka onkin kyllä tavallaan mielenkiintoista nähdä ilmeitä ja eleitä ilman kasvoja, ja vaikeaa selittää miten se tapahtuu. Jännittävä huomio myös tuo, että mitä tärkeämpi hahmo, sitä huonommin näet hänen piirteensä.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit!