Vanhat, kauhistuttavat tekstit

Aina silloin tällöin tongin pöytälaatikkoa omaksi ja kirjoittavien kavereiden huvitukseksi tai järkytykseksi. On sekä rentouttavaa että myötähäpeää aiheuttavaa tutkia vuosien tai vuosikymmenen takaisia tekstejä.

Ikävä kyllä olen polttanut osan vanhoista teksteistäni, silloin kun minulla ei ollut vähäisintäkään kirjoitusitsetuntoa enkä tajunnut, että aikuinen minä voisi lukea niitä huvittuneena, ehkä jostakin jopa ajatella, että sehän oli hyvin kirjoitettu.

Polttamiini klassikoihin kuuluivat ainakin
- mahdollisesti jotain kivikauteen sijoittuvia juttuva (taisin fanittaa Ram-kirjoja)
- viikinkitytöstä kertova käsikirjoitus (en tiennyt mitään viikingeistä), tälle piirsin kannenkin
- tarina kissasta, joka oli oranssi ja jolla oli maagisia kykyjä, tälläkin oli itse piirretty, kontaktimuovilla päällystetty kansi
- HP-kopiot
- Tolkienin hengessä kirjoitetut tarinat
- Amerikkaan sijoittuvia tekstejä

Mikään näistä ei kyllä varmasti mennyt "hyvin kirjoitettu" kategoriaan. :D Päiväkirjojakin paloi. Nämä kaikki oli käsin kirjoitettu, joten niistä ei ole jäljellä kopioita. Onneksi ihan kaikkea sentään en ole saanut tuhottua tai osa on jäänyt. Viimeksi kun kaivelin vanhoja juttuja, kauhukseni löysin erään eeppisen fantasiani takakannen. Muuta käsikirjoituksesta ei näytä jääneen jäljelle omituisia piirroksia ja karttoja lukuun ottamatta. En kyllä ole nauranut pitkään aikaan millekään niin paljon kuin sille! En kerta kaikkiaan kehtaa laittaa julkiseen jakoon pätkää siitä, mutta luulen että tekin saattaisitte tukehtua nauruun.

Vanhojen paskuuksien kaivelusta on se hyöty, että näkee kehittyneensä kirjoittajana.

Voi toki myös nähdä, että jossain aiheessa ei ole kehittynyt lainkaan.

Olen myös huomannut, että jos tutkin yläasteaikaisia ja lukioaikaisia novellejani, kaikissa toistuu sama teema:

Lattia, lattia ja lattia.

Ehkäpä tämän vuoden nanossa kirjoitan oodin lattialle yhdistettynä eeppisen takakannen inspiroimaan fantasiaan. Viime vuonna nano jäi kesken, mutta tänä vuonna olen ajatellut, että jospa tällä kertaa pääsisin maaliin asti. Sitä pelkoa ei ole, että tästä mitään kovin vakavaa tekstiä syntyisi. Nostan kyllä hattua niille, jotka saavat nanossa aikaan järkeviä kokonaisuuksia!



ps. Lattiat ovat kyllä viihdyttäviä. Joskus, kun minulla on jokin blokki, pistän valot pois, kynttilöitä palamaan ja musiikkia kuulumaan ja menen makaamaan lattialle ja odotan valaistusta. Tämä tosin toimii vain syksyllä ja talvella.

Kommentit

  1. Brrrr! Tulee oikein vilunväreitä, kun ajattelenkin sitä faktaa, että minulla on kaikki tallella joko koneella tai muistitikulla. Kyllähän niitä tulee luettua aina välillä. Ja itkettyä epäonnistuneita projekteja.

    Katse horisontissa keinuvaan mielikuvitusmereen. "Kirjoitan vielä teidät..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli tosi pitkään sellainen, että en kyennyt katsomaan enkä lukemaan mitään vanhaa, semmoinen häpeäaalto iski. Parina viime vuotena se on helpottanut. Ei ne vanhat tekstit paremmiksi ole muuttuneet, mutta jotenkin osaan jo nauraa niille.

      Epäonnistuneita projekteja minulla on pilvin pimein. Kaikkea sitä on tullut kirjoitetettua. Haudatuista ehkä yksi on sellainen, joka on jäänyt vähän vaivaamaan, ja tekisi mieli joskus kirjoittaa se uudestaan...

      Poista
  2. En ole oikeastaan koskaan varsinaisesti tuhonnut vanhoja tekstejäni, mutta osa on kyllä mennyt sitä tietä, että olen vaihtanut tietokonetta enkä ole erikseen nähnyt vaivaa kaiken säilyttämiseen. Jotain paperillakin olevia juttuja on voinut hukkua muutoissa. Tai luultavasti mulla on edelleen jossain laatikon pohjalla korppuja, joilla on jotain teini-iän hengentuotteitani. :-D

    Mutta on kyllä kiinnostavaa lukea vanhoja juttuja. Törmäsin muutossa yhteen vanhaan kässäriin, olisikohan ollut toinen nanoni, ja oi että mulla ei ollut silloin minkäänlaista omaa ääntä ja toistelin tosi ärsyttäviä sanankäänteitä maneerimaisesti. Ekasta nanostani en oikein tiedä missä se on, mutta ilmeisesti yhdellä ystävälläni on se edelleen tallessa - ehkä pitäisi pyytää lainaksi ja lukea, sille tulee nyt kymmenvuotisjuhla. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno juttu, että et ole tuhonnut niitä kuitenkaan tietoisesti! Minuun iski ihan hirveä tuhoamisvimma kerran teininä. Osa kyllä saattaa löytyä äitini luota. Ainakin korput! Minullakin oli niitä! :D Minulla oli paperille kirjoitettu pitkä lista, että mitä tekstejä milläkin korpulla oli - niitä nimittäin oli paljon ja olin värikoodannut ne...

      Kymmenvuotisjuhla! Kannattaa pyytää. Maneereja on kyllä helppo bongata vanhoista teksteistä.

      Poista
    2. Bongaa niitä maneereja kyllä uudemmistakin teksteistä. :-D

      Äitini taisi joskus sanoa minulle, että oli teini-ikäisenä tuhonnut päiväkirjojaan ja katui sitä jälkeenpäin, ja olen pitänyt sen mielessäni ja ollut tuhoamatta mitään vanhoja juttujani vain siksi, että ne tuntuvat sillä hetkellä noloilta.

      Poista
  3. Mua alkaa aina itkettää, kun luen vanhoja tekstejä, myötähäpeä on niin suuri. Varsinkin joskus 12-vuotiaana kirjoitetut pätkät, joissa pikku-Cele oli olevinaan taiteellinen ja maailmantuskaa kärsivä kirjailija :D ja hyi kamala se kirjoitustyyli. Oli vissiin tosi ihanaa toistaa jotain sanaa viisi kertaa peräkkäin, tyyliin "Hän pääsisi kotiin. Kotiin. Kotiin. Kotiin. Kotiin!" Juuei.

    Mutta täytyy myöntää, että kökköä kirjoitan välistä yhä :D

    Ja minäkin osallistun ensikertailaisena nanowrimoon, "vähän" jännittää ja kammottaa, varsinkaan kun idea on vielä erittäin kehittelyasteella :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin ennen hävetti ihan kamalasti lukea vanhoja tekstejä, mutta kun ihan tarkoituksella ollaan vaihdettu kirjoittajakaverien kanssa vanhoja tekstejä, se jotenkin auttoi, huomasi, että muutkin on kirjoittaneet outoja ja kaikkea kamalaa kauan sitten. :D

      Ihana tuo kotiin kotiin esimerkki. :)

      Hauskaa, että nanowrimo on sinutkin innostanut mukaansa! Eka kerta on varmaan suurin järkytys, mutta samalla hauskin kokemus.

      Poista
  4. Ai kauhea, minä yritän oman itsetuntoni vuoksi välttää vanhojen tekstien lukemista. Pääasiassa vain nolostun ja alan kauhistella sitä, että olen joskus aikoinaan luetuttanut noita vanhoja tekstejä ystävilläni. Valtaosa vanhoista teksteistä on pelkkiä anekdootteja jännittävistä kohtauksista, mutta mukana on myös kaksi kokonaista pitkää käsikirjoitusta.
    Missään nimessä en halua kuitenkaan hävittää yhtäkään vanhaa tekstitiedstoani, vaan säilön niitä omissa tietokonekansioissaan. Käsin en ole koskaan kirjoittanut mitään. Koevastauksienkin kirjoittaminen on kauhean työlästä - käsi puutuu! :D
    Nuo mainitsemasi kansikuvat ovat varmasti ihania! Kontaktimuovipäällysteet ja kaikki< 3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttuja tunteita. Tuo varsinkin, että miten tuotakin on kehdannut jollakin luetuttaa - varsinkin vaikka opettajalla! Tms.

      Minä kirjoitin tosi paljon käsin. Joskus kävin koulun tietokoneluokassa kirjoittamassa. Varsinkin ala-asteella ollessa tietokoneita ei tuntunut monellakaan olevan kotona. Kauhea kun tunnen itseni vanhaksi. Minulla on vanhoja tekstejä kyllä jonkin verran tallessa korpuilla tai CD-levyillä (!). Luojan kiitos joku keksi muistitikut.

      Poista
    2. Ja sitten kun alkaa ihmetellä miksi ne kaverit sanoivat niistä teksteistä hyviä asioita. Eikö niillä ole ollenkaan makua vai ajattelivatko ne että hajoan muuten kappaleiksi? :-D

      Poista
    3. Lukijat ja varsinkin nuoret lukijat ovat paljon anteeksiantavaisempia tekstejä kohtaan. Minä kierrätin yläasteella paljon kirjoittamiani "kirjoja" kavereilla ja he lukivat niitä kyllä innoissaan (sillä kyselivät jatko-osien perään).

      Jokaisessa kirjoittajaryhmässäkin on kannustettu kaikentasoisia kirjoittajia, vaikka tekstissä olisi millaisia ongelmia. On oikeastaan aika hankala saada vakavaa kritiikkiä nuorena.

      Toisaalta on tärkeää ruokkia kirjoittamishalua, ettei se tukahdu.

      Minä nauran ronskisti itselleni. Olen luetuttanut paljon vanhoja tekstejä kirjoittavilla kavereilla ja fan ficitkin ovat yhä online, vaikka haluaisin silputa niistä suurimman osan. Olen ylpeä kirjoittamisen historiastani. ;D

      Poista
    4. Tuo on kyllä totta; nuoret lukijat ovat paljon anteeksiantavaisempia, minäkin olin. Oikeasti saatoin pitää jotain tekstiä huippuna, vaikka aikuisena varmaan olisin nähnyt enemmän puutteita. Olen tosin sitä mieltä, että ei aloittelevien kirjoittajien kanssa kannatakaan olla liian kriittinen, ettei harrastus kuole alkuunsa.

      Vaarna, on hyvä osata nauraa itselle ja olla ylpeä historiastaan. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit!

Viime aikojen suosituimmat postaukset

Tunnelmia kirjamessuilta

Tuula Kallioniemi: Risteys

Motiiveista