“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Magnus Mills: Aidantekijät

Magnus Mills: Aidantekijät (alk. The Restraint of the Beasts)
Otava 1999
239 s.
Mistä minulle: enolta

En ole hirveästi viime aikoina kirjoitellut arvioita, mutta Magnus Millsin Aidantekijät oli sen verran mainio lukukokemus, että haluan kirjoittaa siitä muutaman sanasen. Kirjasta ei myöskään juuri löytynyt blogiarvioita. Onhan se ilmestynytkin jo vuonna 1998 (suom. 1999).

Aiemmin olen lukenut Millsiltä Taivaanrannan kulkijat. Aidantekijät on hänen esikoisteoksensa.

Kirja on yhtä aikaa sekä erittäin absurdi, aito, hulvaton ja vähän karmivakin. Tarinan keskiössä on kaksi skotlantilaista aidantekijää, Tam ja Richie, ja heidän englantilainen työnjohtajansa, joka on tarinan nimeämätön minäkertoja. Tam ja Richie ovat happamia ja siivottomia ja heidän rahansa ovat aina loppu.

Tamia ja Richietä kiinnostaa lähinnä tupakkatauot ja pubissa käyminen. Osaavat he aitojakin rakentaa, joskaan heiltä ei kannata odottaa kovin innostunutta etenemistä. Lähinnä palkkapäivän ja pubin ajatteleminen saa heidät liikkumaan. Myös firman epämiellyttävän pomon, Donaldin, ilmestyminen saa heidät työskentelemään vähän nopeammin. Donaldilla on pakkomielle tehokkuusajattelusta ja aitojen suoruudesta, vaikka kuten minäkertoja toteaa, ei karjankasvattajia kiinnosta niinkään aitojen suoruus vaan se, pysyvätkö eläimet aitauksessa eli onko aita tarpeeksi kireä.

Minäkertoja saa tehtäväkseen patistaa kaksikkoa töihin. Aidantekofirma on päättänyt laajentaa Skotlannin ulkopuolelle ja Donald lähettää Tamin, Richien ja työnjohtajan rakentamaan aitaa Englantiin. Ruumiitahan (sielläkin) syntyy. Loppujen lopuksi työnjohtaja joutuu sopeutumaan kaksikon tyyliin, jotta he saavat jotain aikaiseksi.

"Herra McCrindlen laidun vietti. Viettävä laidun! Aivan kuin maanviljelijällä ei olisi ollut muutenkin tarpeeksi huolta. Se oli hänen elämänsä kirous, ja oli aina ollut. - - Pahinta oli se, että laitumen alaosa oli niin jyrkkä, ettei siitä ollut hänelle mitään iloa, sillä lehmät eivät suostuneet menemään sinne. Ja jos ne menivät, ne eivät enää päässeet ylös!" (s. 23)

Millsin tyyli on yksinkertainen ja dialogivetoinen. Pidin tekstin tyylistä kovasti. Kirjan luki nopeasti, mutta mikään helppo välipala se ei silti ollut: kirja sai monenlaisia ajatuksia heräämään ja onnistui yllättämään. Loppu oli myös hyvin odottamaton. Oletin tarinan vielä jatkuvan, mutta loppusivut olivat tyhjiä.

 "Kuulostaa vähän siltä kuin teidän olisi parempi kasvattaa lampaita", minä totesin.
 Herra McCrindle katsoi minuun. "Lampaita?"
"Niin", minä sanoin. "Kun se viettää noin. Ne voisivat viihtyä paremmin."
"Minä olen maidontuottaja", hän sanoi. "Mitä minä lampailla tekisin?"
"Jaa... en minä tiedä. Kunhan ehdotin." (s. 24)

En osannut odottaa, että aitojen tekemisestä kertova kirja voi olla näin kiehtova. Päällisin puolin kirja tuntuu kertovan työn tekemisestä ja sen hankaluuksista, mutta tarinassa tuntuu olevan syvällisempikin merkitys. Mitä aitojen sisällä yritetään pitää? Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä korkeampia ja sähköistetympiä aitoja päähenkilöiden vaaditaan rakentavan. Ehkä niiden taakse aiotaan sulkea jotakin muuta kuin lampaita ja lehmiä... Hiukan karmivaa oli myös sekin, että Tam, Richie ja työnjohtaja tuntuvat olevan firman viimeiset aidantekijät, vaikka muitakin työporukoita pitäisi olla. He tuntuvat kadonneen. Aidantekijät on hyvin merkillinen kirja. Aion ehdottomasti lukea lisääkin Millsiltä.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Mitä en ole oppinut kirjoittamisesta

1. Älä vaihda lukujärjestystä jälkikäteen. Paitsi jos ihan välttämättä haluat hirveästi lisätyötä.
2. Älä ala editoida klo 23.00

Mutta! Olen oppinut, että liitutaulut ovat tosi kivoja. Ja nyt minulla on uusi sellainen. Oikeastaan se ei ole taulu vaan tarra: se vie vähemmän tilaa kuin oikea liitutaulu ja pysyy paremmin paikallaan. Vielä kun keksisi siihen jotakin järkevää kirjoitettavaa.

Kirjoituspöytäni ei ole oikeasti näin sekavan näköinen.
Harmi, ettei se ole magneettinen, muuten siihen voisi tehtailla jääkaappirunoja. Toisaalta sitä varten on kyllä jääkaappikin.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kirjallisia maisemia ja toivohaaste


Viikonloppuna käväisin Jyväskylässä. Reissuun mahtui kiertelyä kaverin johdolla kaupungilla salakäytävien hengessä  se oli mielenkiintoista!), hiukan eksymistä ja tuhlaamista kivassa antikvariaatissa ja ihanassa paperikaupassa.

Paperikaupasta ostin kaksi söpöä yrttikorttia. Antikvariaatista en aikonut ostaa yhtään kirjaa, kunnes hoksasin ulkokorissa parilla eurolla Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan minipokkariversiona vuodelta 1977. Tuntematon sotilas on yksi lempikirjoistani, sillä pidän Linnan tyylistä ja kirjan sodanvastaisesta sanomasta. Minulla oli joskus juuri tällainen samanlainen painos, mutta se katosi jossakin muutossa ja vaikka kuinka olen etsinyt, sitä ei ole löytynyt. Olen yrittänyt löytää samanlaista versiota siinä onnistumatta ennen tätä. En tiedä miksi, mutta pidän siitä juuri tuollaisena versiona.


Asiasta kolmanteen: Vaarna oli tehnyt tällaisen kivan Mistä saan toivoa -haasteen, jonka ajattelin itsekin tehdä. :)

Kirjoittaja: listaa kuusi asiaa, joista saat toivoa silloin kun tuntuu siltä, että kaikki menee pieleen!

1. Ajattelen niitä kirjoittamisjuttuja, joissa olen onnistunut, ja esimerkiksi kivoja palautteita.
2. Juttelen kirjoittavien kavereiden kanssa - vertaistuki paras tuki!
3. Kuuntelen musiikkia. Viimeksi olen löytänyt Blue Öyster Cultin. Olin Aino Vennan keikalla ja hän soitti coverin Don't fear the reaperista. Sitten etsin alkuperäisen version käsiini ja ihastuin. Myös esim. Fire from unknown origin on viime aikoina soinut soittolistallani.
4. Etsin inspiraatiota esim. valokuvista. Pinterest on hauska paikka.
5. Menen ulos. Kävelylle meno yleensä auttaa, jos blokki meinaa iskeä.
6. Juon kaakaota tai teetä. (Jos tilanne on täysin epätoivoinen, näihin voi lisätä konjakkia.)

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Maailma on vaaroja täynnä


Jossakin Jäämeren rannalla
Hei ihmiset ja lukutaitoiset otukset. Olen palannyt sivistyksen pariin. En ole kuukauteen ollut kotona (paitsi sen verran, että ehdin pestä matkalaukullisen nuotiosavulta ja sääskimyrkyltä lemuavia vaatteita). Teknisesti ottaen en ole vieläkään kotona, mutta ainakin olen Helsingissä ja täällä on tietokone, joten tämä on vähän sinne päin.

Tänä kesänä olen mm.
- patikoinut n. 37 km (erilaisissa osissa)
- nähnyt Jäämeren rannan
- en ole päässyt eroon talviturkistani
- kirjoittanut yhden raapaleen, jossa ei ole kyllä sataa sanaa, mutta jossa on hirviöitä
- ja yhden omituisen jääkaappirunon
- lukenut Ankean alun
- eksynyt
- nauttinut yöttömistä öistä
- katsonut melkein kaikki Supernaturalin kaudet (kyllä, olen vähän myöhäisherännäinen ja kyllä, minulla on joku ongelma)
- viettänyt aikaa kivojen ihmisten kanssa
- nähnyt kaksi kesäteatteriesitystä
- ottanut tuhat valokuvaa
- saanut arvion niin vanhasta yhteisnovellista, että olin jo unohtanut sen olemassaolon!

Minulla on nykyisin kyltymätön halu päästä kiipeämään erilaisten vaarojen päälle. Nyt pääsinkin, ja jopa Saana-tunturille! Maisemat ovat todella inspiroivia kirjallisessakin mielessä. Norjan vuorten näkeminen oli myös melko mykistävää. Ne tuntuivat niin suurilta! Ei ihme että vuoriin ja tuntureihin liittyy jättiläistarinoita. Seuraavaksi aion piinata teitä valokuvilla (mutta en kaikilla niillä tuhannella).

Näkymä Konttaiselta on todella kaunis!
Pienellä Karhunkierroksella on kivoja riippusiltoja.
Ja pieniäkin puroja.

Ristikalliolle pääsy on ollut pitkään haaveeni. Kuva ei tee sille oikeutta. En uskaltanut mennä reunalle, sillä pystysuoraa pudotusta olisi ollut montakymmentä metriä. Sielu lepäsi. Sääsket eivät.
Valtavaaran huipulla on vanha palovartijan tupa.
Morsiushuntua, Rovvejohkaa.
Tromssalainen kukka.
Saanalle kiivetessä maisemat olivat karut, mutta kauniit. Portaat olivat kaikista rankin osuus! Mutta onneksi pääsin ylös asti.