“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Mahtava rotkokirja

Tuomo Kesäläinen ja Aimo Kejonen: Suomen rotkot
Salakirjat, 2014
536 sivua

Uudenvuoden lupaukseni kieltää minua lainaamasta kaunokirjoja ennen kuin olen lukenut omaan kirjahyllyyni kertyneet ostokset, joita on kertynyt aikamoinen pino. Onneksi lupauksessa on porsaanreikä. Siinä ei puhuta mitään tietokirjoista. Nyt nimittäin on löytynyt sellainen kirja, joka selvästi on kirjoitettu minua varten.


Kokonainen, jättimäinen kirja Suomen rotkoista! Voisiko keksiä parempaa tietokirjan aihetta? Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kallioista, rotkoista ja luolamaalauksista. Niitä kaikkia tästä kirjasta löytyy. Haluaisin matkustaa Yhdysvaltoihin, mutta lähinnä siksi, että siellä on Grand Canyon (tämäkin on edellisissä postauksissa mainitsemiani tällä hetkellä epärealistisia matkakohteitani). Onneksi Suomestakin löytyy henkeäsalpaavia rotkomaisemia.

Tässä teoksessa esitellään 151 rotkoa ja liikuntarajoitteisille sopivat kohteet on merkitty erikseen. Alussa kerrotaan rotkoihin liittyvistä kansanperinteistä. Niissä on piileskelty, niitä on pidetty pyhinä paikkoina ja kaukaa kierrettävinä paikkoina. (Kerrotaan esimerkiksi, että Mikkelin Rokkovuoren rotkossa asuu ihmisiä vihaava olento.) Tietäjiä ja noitia on majaillut rotkoissa ja onpa niiden ympäriltä kultaakin etsitty.

Rotkoilla on nimiä, jotka kertovat niiden historiasta. On Hiidenportteja, Hiidenkirkkoja, Pirunpesiä, Pirunkirkkoja... Kirja on yhdistelmä faktaa ja matkakertomusta. Joukossa on kansanperinteen tarinoita kohteista. Kirjan esittelemistä paikoista olen käynyt kolmessa: Ruoveden Helvetinkolulla, Julmalla-Ölkyllä ja Kiutakönkäällä (ölkky tarkoittaa rotkoa ja kiutaköngäs isoa rotkomaista vesiputousta). Eli aika paljon on vielä näkemättä.


Suosittelen kirjaa kaikille, joita luontonähtävyydet, kansanperinne tai vain kauniit kuvat kiinnostavat. Siitä riittääkin selailtavaa pitemmäksikin aikaa, sillä siinä on kunnioitettavat 536 sivua.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kuvakulma


Arvaatteko, mikä huone tässä kuvassa on? Ei mikään. Kuvakulma huijaa - se on otettu Helsingin Lux-tapahtumassa, ja oikeasti oli jonkinlainen pieni installaatio, jota sai kurkkia kurkistusikkunoista. Kirjoittaminenkin on vähän kuin todellisuutta jäljittelevien installaatioiden tekemistä aina välillä. Pitää rakennella palasista kokonaisuus, joka on uskottava. Genrestä riippumatta. Totuus on tarua ihmeellisempää, koska fiktiossa pitää olla järkeä, sanoi Mark Twain. (Toisin kuin tässä postauksessa ehkä on.)

Tänään kävin Suomenlinnassa. Se on yksi lempipaikkojani enkä ole koskaan ennen käynyt siellä talvella, joten minut oli helppo houkutella mukaan. Tuuli tuiversi, mutta oli mukavaa käydä siellä.


Googlasin, paljonko maksaisi matka Pääsiäissaarille. 4000 euroa. Vähän liikaa. Ei siis pääsiäiseksi pääsiäissaarille. Minulla on kuulemma hiukan epärealistiset matkatoiveet: tahdon nähdä outoja patsaita (pääsiäissaaret), käydä hassunnimisissä paikoissa (Pääsiäissaaret ja Joulusaari), nähdä vaaleanpunaisen järven (Australia) ja kiivetä tulivuoren päälle. Koska mikään näistä ei vaikuta tällä hetkellä budjettiin sopivalta, täytyy tutkia lähellä olevia kivoja paikkoja. Ja onneksi lukemalla pääsee vaikka toiselle planeetalle.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Ysäriä?

SL:n miljöö on aiheuttanut minulle ajalliseen sijoittumiseen liittyviä mietiskelyjä. Tällä hetkellä teksti on sekoitus varmaan kaikkia mahdollisia 1900- ja 2000-luvun vuosikymmeniä ja jotakin muinaisesta menneestä inspiraationsa saanutta. Niin paljon kuin pidänkin tästä sekametelisopasta, olen ajatellut, että selkeyden vuoksi voisin valita näistä jonkin pohjavireeksi. Muinaisjutut kyllä pysyvät.

Mutta minkä valitsen? 20-luvussa olisi tyyliä, 50-luku olisi vielä sopivan vanhahtava. En tahdo tekstiin facebookia tai älypuhelimia, koska ne ei sopisi tunnelmaan. (Saatuani ystävällistä vihjailua lähipiiristä, että nykyään on olemassa tällaisia uusia keksintöjä, joita voisin hyödyntää, sain tehtyä instagramtilin. En osaa käyttää sitä.) En kuitenkaan tahdo mennä niin kauas menneisyyteen, ettei sähköä olisi. (Plus se vaatisi koko juonen uusiksi laittoa.)

Koska vaikka pidänkin taustatutkimuksesta, en halua tällä hetkellä kahlata kymmeniä kirjoja, on ehkä parasta, että pysyn vuosikymmenissä, joista itselläni on jotakin tietoa jo valmiiksi. Sitten se iski: ysäri on uusi kasari. Silloin oli teknologiaa, mutta ei vielä näin älykästä. Olin lapsi yhdeksänkymmentäluvulla ja vaikka se olikin masentava vuosikymmen, silloin oli kaikkea aika outoa, jota tekstissä voi hyödyntää. Onhan outoa nykyäänkin, mutta taaksepäin on helpompi katsella.

Mikä teidän lempivuosikymmenenne on?

Viikon saldo on toistaiseksi ollut yksi editoitu luku. Luku per viikko on ihan hyvä tahti ja olen tyytyväinen editoituun lukuun. Vuodenaikavaikutus on tosin taas iskenyt: tekstin vuodenaika on vaihtunut kesästä talveksi.

Offtopic: Televisiosta tulee Elviksen konsertti. Jos hän olisi elossa, olisi hänen 80-vuotissyntymäpäivänsä. En välitä kaikesta musiikista, jota hän levytti, mutta pidän kovasti hänen äänestään. Sitä on miellyttävä kuunnella. Taidan mennä kuuntelemaan.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Harry Potter ja salaisuuksien kammio


J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
(Harry Potter and the Chamber of Secrets)
365 s.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio on aina ollut yksi pottersuosikeistani. Muistan, että luin sen lapsena viidesti tai seitsemästi. Olen tainnut kertoakin, että vahingossa aloitin Azkabanin vangista. Sen jälkeen luin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion ja muistan olleeni sydän kurkussa, että selviääkö Harry, vaikka olin lukenut Azkabanin vangin ja tiesin, että hänen on selvittävä. Jos kirjablogit olisivat 2000-luvun alussa olleet niin yleisiä kuin nykyään, pottereista varmasti olisi hurjasti enemmän arvosteluja.

Pikaisena kertauksena kaiken varalta: Harry Potter on jästiperheessä kasvanut velho, joka on vauvana ihmeellisesti selvinnyt Lordi Voldemortin hyökkäyksestä. Viisasten kivessä Harry sai tietää juuristaan ja pääsi Tylypahkan kouluun. Lordi Voldemort, jonka nimeä velhomaailmassa kavahdetaan sanoa ääneen, vainoaa Harrya ja kaikkia muitakin vielä ruumiittomanakin. Tylypahkassa alkaa tapahtua outoja. Mikä on salaisuuksien kammio ja siellä lymyilevä hirviö, joka yrittää tappaa jästisyntyisiä noitia ja velhoja?

Tämä kirja ei lukemieni bloggausten perusteella ole yleensä ollut kovinkaan monen suosikki sarjasta. Minulle se on aina ollut sekä hillittömän hauska että vakavampi lukukokemus. Varsinkin Gilderoy Lockhartin mahdoton hahmo ja Ronin rikkonainen taikasauva saivat aikaan nauruntyrskähdyksiä. Rowling on kertonut, että Lockhartin hahmo perustuu johonkuhun, jonka hän tuntee, mutta että tämä ei koskaan arvaisi sitä itse. Tylypahkan uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Lockhart on pöyhkeä ja julkisuudenkipeä kirjailija, eikä ole aihetta, johon hän ei saisi itseään liitettyä.

Kauhukseen Harry joutuu suorittamaan jälki-istuntonsa avustamassa Lockhartia vastaamaan ihailijapostiinsa:

Ovi lennähti oitis auki. Lockhart katsoi häntä säteillen.
    "Ah, siinä se lurjus saapuu!" hän sanoi. "Käy peremmälle, Harry, käy peremmälle."
    Seinillä oli lukemattomia kehystettyjä Lockhartia esittäviä valokuvia, jotka hohtelivat kirkkaasti useiden kynttilöiden valossa. Joissain oli jopa hänen nimikirjoituksensa. Pöydällä oli myös korkea pino kuvia.
    "Saat kirjoittaa nimet kuoriin!" Lockhart sanoi Harrylle aivan kuin se olisi ollut suurtakin huvia. "Tämä ensimmäinen menee Gladys Gudgeonille, siunattu nainen - antaumuksellinen ihailijani." (s. 132-133)

Vakavampia sävyjä kirjassa on puhdasverisyysaihe. Velhomaailmassa ihmiset voidaan jakaa kolmeen luokkaan: puhdasverisiin, puoliverisiin ja "kuraverisiin" eli noitiin joiden molemmat vanhemmat ovat jästejä). Harry Potterin päähenkilökolmikko edustaa näitä kaikkia. Ron on puhdasverisestä suvusta, Harry puoliverinen ja Hermione jästisyntyinen. Voldemortin kannattajien mielestä jästisyntyiset ovat pohjasakkaa, kuraverisiä, joilla ei pitäisi olla oikeutta opiskella Tylypahkassa tai olla muutenkaan olemassa. He arvostavat puhdasverisiä eniten (vaikka Voldemortkaan ei ollut sellainen itse).

Potterit tekivät minuun suuren vaikutuksen kirjoitustyylinsä, niiden lumoavan maailman ja sanoman kautta. Ne puhuvat epätasa-arvon vastustamisen puolesta. Syntyperän takia saadun kohtelun lisäksi kantaa otetaan mm. taloudelliseen epätasa-arvoon. Ron on rutiköyhästä perheestä, Harry rikkaasta (joskin hän on rikas vain velhomaailmassa, sillä Dursleyt eivät koskaan ole antaneet hänelle rahaa). On totta, että pottereissa on jonkin verran mustavalkoisuutta. Varsinkin luihuisista annetaan aika värittynyt kuva, heidät kaikki kuvataan melko kamaliksi ja puhdasverisyyden kannattajiksi, kun taas rohkelikot ovat niitä hyviä tyyppejä. Ei heistäkään kukaan silti ole täydellinen.

Salaisuuksien kammiossa esiintyy monia juttuja, jotka ovat merkityksellisiä sarjan kuudennessa osassa.

Eri maiden Salaisuuksien kammion kansia

Jotenkin päädyin pitkästä aikaa selailemaan netistä potteraiheisia juttuja. Yllä muutamia eri versioita Salaisuuksien kammion kannesta. Briteillä on kamalasti eri versioita! Eksyin myös englanninkielisen Wikipedian sivulle, jolla käsitellään pottereiden käännöksiä. Se oli mielenkiintoista luettavaa. Salaisuuksien kammiossa on kohtaus, jossa Voldemortin alkuperäisestä nimestä Tom Marvolo Riddle muodostuu anagrammi "I am Lord Voldemort". Tämä(kin) on aiheuttanut kääntäjille eri puolilla maailmaa päänvaivaa (kirja on käännetty 67 kielelle). Suomenkieliset versiot kuuluvat niihin, joissa Voldermortin nimestä on muutettu kaikki muu paitsi Tom, jotta anagrammi toimii jotenkuten. (Tom Lomen Valedro - Ma olen Voldemort). En tiedä mitkä näistä ovat erikoisimpia: ranskan Tom Elvis Jedusor, ruotsin Tom Gus Mervolo Dolder, vai slovenian Mark Neelstein ja Lord Mrlakenstein. Tanskan Romeo G. Detlev Jr on myöskin aika... jännittävä. No, kuvattiinhan Voldemort nuorena jonkinlaiseksi hurmaajaksi, tai ainakin hän osasi kietoa ihmisiä sormiensa ympärille.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Sydänkuu

2015 on alkanut. Aloitin sen eilen töissä kirjoittamalla joka paikkaan vahingossa vuosiluvun 2014. Nelonen on kivempi luku kuin viisi. Viisi on jotenkin...outo, ei taivu vielä kynästä luontevasti.

Uusi vuosi oli mukava, nyt nautin hitaasta viikonlopusta. Olen lukenut joululomalla aloitettua Harry Potteria (se on aina yhtä hyvä) ja aamulla kirjoitin ylös kohtauksen, joka oli dialogejaan myöten valmiina pyörinyt päässäni jo eilisestä. Olen innoissani siitä. Tästä voi tulla jotain.

Saatan kirjoittaa raakaversioita nopeasti, novelleja nopeammin, mutta pitkiä tekstejä pyörittelen pitkään. Kirjoitan niitä niin paljon uusiksi, ettei ekalla ja viimeisellä versiolla ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin nimi. Mutta rakastan sitä, kun tarina vie mukanaan niin, että jaksan viipyä sen parissa vaikka kuinka. Tällä hetkellä minulla on sellainen tunne.

Venähtänyt ilotulitus
Olen viehättynyt vanhoista asioista tällä hetkellä. Vanhoista rahoista ja uskomuksista esimerkiksi. Kaikkia näitä tulee myös keskeneräiseen tekstiin. En tiedä kumpi ruokkii kumpaa: tarina tosielämää vai tosielämä tarinaa, mitä tulee kiinnostuksen kohteisiin. Esimerkiksi kelloihin.

Puoli vuotta vanha rannekelloni lakkasi toimimasta. Se hidastaa patterien vaihdoista huolimatta. Kelloliikkeessä oltiin pessimistisiä hidastavan kellon korjaamisen suhteen: jos patterikello hidastaa, ei sille oikein voi tehdä mitään, ehkä vaihtaa koneiston, mutta siinä ei ole rahallisesti mitään järkeä.

Kaivoin esiin lapsena saamani rannekellon. Se on vedettävää mallia eikä toiminut vuosiin. Vedettävä kello kuulostaa kauhean vanhanaikaiselta, mutta minua se viehättää. (Joskus olen yrittänyt etsiä sellaista uutta, mutta niitä ei tunnu olevan myynnissä missään.) Se ei ehkä ole yhtä luotettava, mutta ainakin se olisi ekologisempi kuin patterikello. Kun patterikellosta ei ollut mihinkään, päätin lopultakin uskaltaa viedä vanhan kelloni korjausarvioon. Joskos siitä sitten olisi johonkin? Se on kuulemma täynnä pölyä ja sen poistamisen jälkeen sen pitäisi tikittää taas kuin uusi. Toivottavasti, sillä en oikein osaa olla ilman rannekelloa.

Hyvää uuden vuoden alkua kaikille!