Tähtiin kirjoitettu virhe


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
(The Fault in Our Stars, 2012)
WSOY 2013
Suom. Helene Bützow 340 s.


Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa.
     Kaikissa syöpäkirjoissa ja nettisivuilla sanotaan, että syövän sivuvaikutuksiin kuuluu muun muassa masennus. Tosiasiassa masennus ei ole syövän sivuvaikutus. Masennus on kuolemisen sivuvaikutus. (s. 11)

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Luulen että olen liian liikuttunut, jotta voin muodostaa täysin objektiivista mielipidettä. Joka tapauksessa tässä on hyvin pitkästä aikaa kirja, jonka voin nimetä parhaaksi tänä vuonna tähän mennessä lukemakseni kirjaksi.

Kaikki alkoi siitä, että sain päähäni, että haluan lukea tämän kirjan, josta kaikki puhuvat, ja nähdä leffan. Kirjaan oli kuitenkin monta sataa varausta, enkä osta yleensä kirjoja, ellen ole tarpeeksi vakuuttunut. Leffan tahdoin kuitenkin nähdä elokuvateatterissa, sillä se vaikutti kiinnostavalta, joten menin katsomaan sen siskoni kanssa. Katsoin elokuvan siis ennen kuin olin lukenut kirjan. (Se oli kerta kaikkisen kamalaa, koska minun teki mieli itkeä elokuvan alusta asti - kaikissa iloisissakin kohdissa.)

Elokuvaa seuraavana päivänä riensin kirjakauppaan, ostin kirjan (niitä oli vain leffakansilla) ja luin sen päivässä. Kirja ei itkettänyt jostain syystä yhtä paljon kuin elokuva, mutta kyllä sekin sai surulliseksi varsinkin loppua kohden. Ehkä se johtui siitä, että aidosti pidin Hazelin ja Gusin hahmoista ja olisin kovasti toivonut heille enemmän aikaa yhdessä. Kirja ei glorifioi nuorena kuolemista, eihän siinä ole mitään glorifioimista, eikä anna kuvaa, että kärsimys jotenkin jalostaisi. Ei se toisaalta myöskään yksityiskohtaisesti kuvaile fyysistä kärsimystä. Se ei ole pääosassa. Siinä on pääosassa kaksi teiniä, jotka elävät arkielämäänsä niissä rajoitteissa mitä heille on annettu. Kirjassa on huumoria, keveyttä ja kipua sopivassa suhteessa.

Tähtiin kirjoitettu virhe on rakkaustarina. Se on Hazelin tarina. Hän on tarinan minäkertoja. Hän tietää kuolevansa ja tuntuu jo sopeutuneen ajatukseen - vaikeinta tuntuu olevan ajatus siitä, millaista kipua hän aiheuttaa kuolemallaan vanhemilleen. Hazel on kuusitoista eikä odota elämältä enää sen kummempia, hän on saanut kokeellisen lääkkeen avulla muutaman lisävuoden, mutta se ei paranna häntä lopullisesti. Sitten hän tapaa syöpää sairastavien nuorten vertaistukiryhmässä Augustus Watersin. Augustus on hurmaava (tämän lukijankin mielestä!) ja hänen ja Hazelin sarkastista ja nokkelaa sanailua oli hauska seurata. Hazel saa Augustuksen lukemaan lempikirjansa Viistoa valoa (joka on Greenin mielikuvituksen tuotetta sekin). Nuoret saavat yhteyden Viiston valon kirjailijaan Van Houteniin ja matkaavat Amsterdamiin etsimään vastauksia kysymyksiin. Niitä he eivät ehkä löydä, mutta he kokevat jotain muuta.

Vaikka kirja on kielellisesti ihan mukavaa luettavaa ja eikä sitä ollut helppo laskea käsistään, sitä vaivasi välillä ehkä jonkinlainen tönkköys, jonka olen diagnosoinut johtuvan eräänlaisesta jutustelevasta suomennoskielestä. Se on sanavalintoja, jotka ovat periaatteessa oikein mutta joita harvemmin oikeasti käytetään, kuten ketku, kätönen ja satumaisen harvinainen. (Vai sanooko joku oikeasti satumaisen harvinainen?) Tämä on ehkä kirjan ainoita heikkouksia (ehkä pitäisi lukea tämä myös englanniksi), jonka senkin annan anteeksi siksi, että kirjailija käyttää kapiteeleja. Jos kirja on nuorten aikuisten kirja ja siinä on kapiteeleja, todennäköisesti pidän sen tyylistä. Toinen heikkous on se, että kirja on jotenkin... lyhyt. Vaikka siinä onkin 340 sivua. Joistakin arvosteluista luin kritiikkiä, että Hazelin ja Augustuksen keskustelut ovat liian kypsiä ja että teinit eivät voisi puhua niin älykkäitä. Itse olen eri mieltä: nuorena jos milloin sitä tulee pohdittua syvällisiä asioita, vaikka sitten hiukan ylikin.

 "Tämä ei riitä sinulle. Mutta enempää et saa. Saat minut, perheesi ja tämän maailman. Se on sinun elämäsi." (s. 262)

Kommentit

  1. Kohta tämä pitää lukea, kun noin mainostat. ;) Kunhan löytäisi muilla kuin leffakansilla...

    Olen hyvin helpottunut, ettei tämä glorifioi eikä mässäile kärsimyksellä. Ehkä tämän voisi lukeakin. Tai sitten menen leffaan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä on lukemisen arvoinen. Mutta jos et jaksa lukea, käy katsomassa leffa. Ja ota mukaan nenäliinoja, niin ei tarvitse pyyhkiä kyyneliä hihaan...

      Ei ainakaan minun mielestä mässäile. Syöpäkliseitä myös kritisoidaan.

      Poista
  2. Luin tuon kirjan keväällä ja se oli tosiaan parhaita kirjoja joita olen aikoihin lukenut. En ole vielä uskaltanut mennä katsomaan elokuvaa, pelkään että tulen nestemäisessä muodossa takaisin...

    Tuo on muuten tunnistettava ilmiö tuo jutusteleva suomennoskieli. Toisaalta on toki hyvä ettei eloisaa alkuperäiskieltä vain käännetä tosi tylsäksi, mutta on myös riski alkaa kehitellä reteitä ilmaisuja, jos ei saa niitä yhtä luontevaksi kuin alkuperäisessä... Ehkä jutun juju on se, miltä koko tekstin kokonaisuus tuntuu. Esim. Lauren Oliverin Delirium -trilogian käännöksessä minua häiritsi, että enimmäkseen suomennoskieli oli aika mitäänsanomatonta, ja sitten aina välillä sinne oli heitetty jotain tosi puhekielistä tai omituista ilmaisua, joka pisti esiin. Olisi ehkä pitänyt lukea alkukielellä, koska se oli hyvin kirjoitettu aina kun suomennos ei tökkinyt, mutta no, olin laiska.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olisin varmaan tullutkin, ellei olisi ollut seuraa. En kehtanut alkaa itkeä, vaikka ei kai se nyt oikeasti ole niin noloa, jos liikuttuu jostakin... Hassua on, että lapsena ja nuorena en koskaan itkenyt kirjojen tai leffojen tähden. Olin sillä tavalla jotenkin lukkiutunut.

      Tuokin on totta, että jos käännetään tosi tylsästi ja alkuperäinen teksti on ollut elävämpää, sekään ei ole hyvä. Mutta enimmäkseen kirjakieliseen tekstiin puhekielimäisten sanojen silloin tällöin sekaan heittely vain tekee tekstistä jotenkin epätasapainoisen. Deliriumia en ole lukenut - lainasin sen kyllä kerran, mutta en tainnut päästä alkua pitemmälle.

      Poista
  3. Minäkin tykkäsin kirjasta, luin sen viime syksynä. Ajattelin mennä katsomaan elokuvankin ja koska olen etukäteen päätellyt itkeväni hirveästi, en sitten ehkä itke lainkaan? Krhm ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se itketä niin paljon, jos tapahtumat ovat jo tiedossa? Vaikka arvasihan siinä heti, miten elokuvassa tulee käymään... Tai no, että se ei ainakaan lopu onnellisesti vaan jotakin menetetään.

      Poista
  4. Ei yllättänyt, että kirja on WSOY:n. WSOY:lla on minusta huonoimmat käännökset ja tunnistan nimenomaan tuon ilmiön noista hölmöistä sanavalinnoista (ml. tuo mainittu Delirium), vaikka WSOY:n tietokirjoistakin löytyy kökkökäännöksiä.

    Olen ajatellut katsoa tämän elokuvan, osaksi sen takia, että siinä ollaan Amsterdamissa. :-P

    -Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse tykkäsin elokuvasta tosiaan kovasti ja Amsterdamiakin näkyi kivasti. Muutamat sisäkohtaukset ovat tosin kuvattu Amerikassa; kuvausryhmä ei saanut lupaa kuvata Anne Frankin talossa, joten he rakensivat siitä kopion, samoin elokuvassa olevasta ravintolasta rakennettiin kopio, jos oikein muistan.

      Poista
  5. Voi, pakko tilata tuo kirja kyllä cdonista... Ja varmaan englanninkielisenä. Oon koko kesän halunnu tuon lukea ja leffanki olisin tahtonu kattomaan, mutta kukaan ei lähteny kaveriksi. Oliski jo aika saada jotain (hyvää) luettavaa taas itelle :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit!

Viime aikojen suosituimmat postaukset

Tunnelmia kirjamessuilta

Kirjamessuja kohti

Tuula Kallioniemi: Risteys