“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Kohti uutta vuotta - kurkistus tähän vuoteen

Kurkistusaukko
Vuosi vetelee viimeisiään. Tässä vaiheessa on usein tapana katsoa taakse päin ja kerrata, mitä on tullut tehneeksi. Kirjoitin kaksi novellia (yksi on kesken, aion saada valmiiksi huomenna), pari huonoa runoa, aloitin tuhoon tuomiton Nanowrimon ja hävisin sen ja editoin kahta vanhaa kässäriä, sekä editoin vimmatusti ensi vuonna julkaistavaa käsikirjoitusta (suurin kohokohta oli kustannussopimuksen saaminen, josta olen haaveillut vuosia). Kävin kirjamessuilla ja Finnconissa, jotka myös olivat vuoden kirjallisia kohokohtia ja tapasin kirjoittavia ystäviä.

Sain luettua 21 kirjaa (parhaillaan kesken on Routamieli ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio, mutta joita en varmaan ehdi lukea ennen vuoden loppua). Ei siis mikään hurja vauhti, mutta enemmän kuin viime vuonna. Lisäksi tuli luettua novelleja ja tietokirjallisuutta jonkin verran, mutta ne eivät enimmäkseen ole tuossa listassa (ei tarkoituksella jätetty pois, en vain ole muistanut laittaa ylös), ja monia julkaisemattomia tekstejä. Luin monta todella hyvää kirjaa. En osaa valita vuoden parasta kirjaa, mutta parhautta olivat mm. Neljäntienristeys ja Tähtiin kirjoitettu virhe.

Aloin myös listata katsomiani elokuvia, ihan vain omaksi huvikseni, ja koska listat ovat kivoja. Niistä tulee sellainen järjestäytynyt olo kaaoksen keskelle. Tietenkään en muistanut listata kaikkea, lähinnä ne, jotka kävin katsomassa teatterissa tai jotka otin asiakseni katsoa.

Miten teidän vuotenne? Onko uuden vuoden lupauksia? Itse ajattelin yrittää luvata seuraavaa: yritän lukea kirjahyllystäni omat, lukemattomat kirjani ennen kuin lainaan mahdottoman kasan uutta luettavaa (tai ostan). Tai ainakin niistä seuraavat:

- Margaret George: Minä, Kleopatra (olen lukenut tästä sata sivua, ja ne sata sivua ovat olleet erinomaiset, en tajua miksi tämä jäi kesken)
- D. H. Lawrencen: Lady Chatterleyn rakastaja (olen ostanut tämän kirotun kirjan kirpputorilta jo kahdesti; onneksi sain tungettua toisen kappaleen kaverille, kun huomasin, että omistin jo kirjan)
- Emily Brontë: Humiseva harju
- Leo Tolstoi: Anna Karenina (jep, muutama klassikko jäänyt lukematta, olen kyllä aloittanut tämän joskus...)
- Frank Herbert: Dyyni (tätä on suositeltu minulle ja uskon, että pitäisin)
- Flavia Bujor: Ennuskiven mahti (en halua edes tietää, monta vuotta tämä kirja on ollut minulla)
- John Green: Looking for Alaska (kun kaverini kysyi, mikä toinen Greenin kirja minulla on hyllyssä Tähtiin kirjoitetun virheen lisäksi, väitin kiven kovaan ettei mikään - en tiedä missä välissä olen tämän ostanut! Sanoisin, että minulla on liikaa kirjoja, mikäli en olisi osittain sitä mieltä, ettei kirjoja voi olla liikaa)
- Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (olen lukenut tämän jo joskus, mutta haluan lukea uudestaan)

Tästä puuttuu monia kotimaisia kirjoja, mutta aloitan näistä, koska nämä ovat olleet kauimmin lukematta. Jos saan luettua edes puolet näistä, sekin olisi hyvin. En lupaa etten hanki yhtään uutta kirjaa ennen kuin vanhat on luettu, koska ei siitä varmaan mitään kuitenkaan tulisi. Eikä siitä ehkä tarvitsekaan tulla?

tiistai 23. joulukuuta 2014

Lumihiutaleita ja sukellusveneitä

Hyvää aaton aattoa kaikille blogin lukijoille ja niille jotka joulua jollain tavalla viettävät! :)


Tässä vielä muutama kuva viikonlopulta. Kävimme Tallinnassa ja siellä Merimuseossa. Se oli todella mielenkiintoinen paikka, vaikkakin järjestetty sillä tavalla, että useamman kerran minua meinasi huimata.

Museossa pääsi tutustumaan sukellusveneeseen. Olen aiemmin käynyt Suomenlinnassa Vesikko-sukellusveneessä ja se oli melkoisen klaustrofobinen paikka. Täällä museossa sukellusvene oli paljon suurempi ja siellä mahtuikin paremmin liikkumaan. Kirjoitan tällä hetkellä tarinaa, jossa esiintyy sukellusveneitä, joten sikälikin museo oli mielenkiintoinen, vaikka täytyy sanoa, että minua ei kyllä saisi oikeaan sukellusveneeseen veden alle mitenkään.

Sukellusveneen sisällä oli paljon mittareita ja vempaimia

Eräästä putiikista löysin hauskan muistikirjan. Kannessa lukee Amazingly idiotic ideas ja takana kerrotaan, että sen sivut on käsintehty Virossa rakkaudella ja stressillä. Varsin rehellisesti markkinoitu! Vähän kuin kirjoittamisestakin voisi sanoa: niin rakas harrastus kuin se onkin, en voi väittää, etteikö se joskus saisi repimään hiuksia päästä, kun teksti ei vain meinaa onnistua. Myymälässä oli paljon muitakin itseironisia muistikirjoja, mutta tämän ajattelin sopivan parhaiten itselleni. Tähän muistikirjaan ei ole paineita, siihen voi ainakin kirjoittaa ylös kaikkein hölmöimmätkin ideat.

Hämmentävä otus seinässä!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Kiri kiri Pekka Töpöhäntä


Göstä Knutsson: Kiri kiri Pekka Töpöhäntä
113 sivua
Näköispainos vuoden 1947 painoksesta.
Gummerus 2000, suom. Terttu Liukko


Kaikkihan tuntevat Pekka Töpöhännän, tuon sympaattisen ja kiltin kissan, jolta rotta on purrut pentuna hännän poikki. Olen aina pitänyt kovasti Pekka Töpöhännästä, mutta en muista, olenko kamalasti lukenut varsinaisia kirjoja. Elokuvan olen nähnyt useamman kerran lapsena ja aikuisena.

Tämän Kiri kiri Pekka Töpöhännän löysin antikvariaatista. En voinut vastustaa hauskannäköistä vanhalla kuvituksella olevaa kansikuvaa ja pientä kokoa ja ostin kirjan. Kirja oli lukaistu yhdessä illassa ja se oli ihanan piristävä lukukokemus näin synkkänä iltana.

KM-kilpailut (eli Kissamestaruuskilpailut, ei esimerkiksi Kaikkein makein, kuten Arkadian Ulla arvelee, kun kissat yrittävät keksiä lyhenteen merkitystä) on kirjassa melko pienessä roolissa. Kirja koostuu pienistä tapahtumista ja tarinoista ja alkaa varsin merkillisesti: kirjan alussa kerrotaan ranskalaisesta Cri-Cri-tytöstä, joka elää Pariisissa, jossa sodan jälkeen on pelkkää kurjuutta. Nälkää näkee myös Cri-Crin Napoleon-kissa, joka on liian hieno syödäkseen rottia. Cri-Cri lähetetään asumaan Suomeen (so. Ruotsiin) Ollin ja Pirkon perheen ja Pekka Töpöhännän luokse, missä kaikki on paremmin. Cri-Criltä Pekka oppii ranskaa ja sekös Monnia ärsyttää! (Sittemmin Cri-Critä ei enää juuri mainita kirjassa; arvoitukseksi jäi, lähtikö hän takaisin Ranskaan.) Ei ihme, että toinen maailmansota on jättänyt jälkensä aikansa lastenkirjoihin, vaikka aihetta ei tässä sen kummemmin käsitelläkään.

Ehdottomasti hauskinta antia olivat Pilli ja Pulla ja heidän hölmöilynsä. Minuun teki erityisesti vaikutuksen heidän (sinne päin)kuulemansa laulu:

Nyt joulu taasen on,
nyt joulu taasen on,
ja joulun jälkeen tulee päästäinen.
Mutt' se ei ole rotta,
mutt' se ei ole rotta,
kun sillä välin saadaan laiskiainen.
 (s. 44)

Tutkin vähän lisätietoja Göstä Knutssonista ja selvisi, että kissat hänen tarinoissaan perustuvat hänen Uppsalassa tuntemiinsa ihmisiin. Oikeastaan ainoa häiritsevä juttu kirjassa on sen suomennos, jossa kissat asuvat mukamas Suomessa ja puhuvat Helsingistä, vaikka ympäristö niin selkeästi viittaa Uppsalaan, mutta näinhän lastenkirjoissa yleensä tarinat sopeutetaan kohdemaan yleisölle.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Yksi syötävä dalek ja editointia

Tänään minulle iskeytyi idea päähäni matkalla töihin: keksin, miten saan järkeä SL:ään. Kässäri on lojunut viime nanosta asti melko rauhassa, vain muutama ensimmäinen luku on editoitu. Nyt kuitenkin tuntuu, että tiedän miten saan levällään olevasta rakenteesta järkevämmän. Se tietää hiukan taustatyötä, mutta pitkästä aikaa olen saanut kiinni editoinnin rytmistä. Aika on sujahtanut ohitse ihan huomaamatta tänä syksynä!

Lisäksi olen väkertänyt piparkakkutalon. Aloitin eilen ja tänään se valmistui. (Olen vähän hämmästynyt siitä, että se oikeasti valmistui.) Mitä pidätte? Eihän se mennyt vieläkään ihan niin kuin Strömsössä: sokeri meinasi jähmettyä ennen kuin ehdin liimaamaan kaikki osat ja tomusokeria päätyi vähän kaikkialle (eikä sitä kaulinta löytynyt vieläkään!), mutta ainakin se pysyy kasassa paremmin kuin viimevuotinen Tardis pysyi. Leipominen on muuten aika rentouttavaakin. Mietin hetken voisiko aikuinen ihminen käyttää aikansa paremminkin kuin tällaiseen, ja tulin siihen tulokseen, että ei voi.
"There’s no point in being grown up if you can’t act a little childish sometimes.” (4. Tohtori)

Ex-ter-min-ate - not!
Ennen uunia ja paistamisen jälkeen.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Outsiders - Kolmen jengi

Nuorena yksi kaikkein eniten minuun vaikuttaneista kirjoista oli S. E. Hintonin Me kolme ja jengi (1967). Sen luettuani hankin käsiini kaikki muutkin Hintonin nuortenkirjat, mutta en pitänyt muista yhtä paljon kuin tästä jengikuvauksesta. Ehkäpä se osittain vaikutti siihen, että tykästyin minäkertojaan ja veljeskuvauksiin. Hinton kirjoitti kirjan 19-vuotiaana ja kirja tuntuukin hyvin uskottavalta oman aikansa nuorisokuvaukselta.

Eilen sattumalta huomasin The Outsiders -leffan (1983) tulevan illalla tv:stä osana Teeman Coppola-painotteista viikonloppua, ja koska koskaan en ollut nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, totta kai päätin katsoa sen. Niin ikään Francis Ford Coppolan ohjaaman Taistelukalan (niin ikään Hintonin kirjan pohjalta tehty) olen nähnyt, enkä ihastunut leffaan täysin varauksetta, joten olin vähän epäluuloinen myös tätä kirjafilmatisointia kohtaan.

Elokuvassa on aikamoinen nuorten tähtien kattaus (mm. Matt Dillon, Tom Cruise ja Diane Lane). Pääroolissa on C. Thomas Howell ja hän suoriutuu roolista hyvin, vaikka olikin "nätimpi" kuin millaiseksi kuvittelin Ponyboyn kirjaa lukiessani.

Kirja lienee monille tuttu (sitä on kaiketi luettu paljon kouluissa), mutta tiivistettynä tarina kertoo jengiläisistä, rasvaleteistä, jotka kilpailevat kaupungin rikkaammalla puolella asuvien snobien kanssa. Erinäisten tapahtumien seurauksena Ponyboy ja hänen ystävänsä Johnny joutuvat tappeluun ja Johnny vahingossa puukottaa yhden snobeista kuoliaaksi. He pakenevat kaupungista.

Katsomani versio oli ilmeisesti 2005 vuoden uusi versio, johon on lisätty kohtauksia, jotka oli leikattu pois 1983 vuoden versiosta. Me kolme ja jengin viimeisimmästä lukemisesta minulla on aikaa, joten ihan kaikkea en muista, mikä erosi kirjassa filmatisoinnista. Joka tapauksessa kirja oli mielestäni varsin uskollinen kirjalle ja toimi hyvin. Se oli koskettava eikä raaoista kohtauksista huolimatta mielestäni väkivaltaa ihannoiva, mistä annan aina plussaa elokuville. Kaiken kaikkiaan pidin elokuvasta kovasti.

Elokuvan suomenkielinen nimi on kyllä hiukan hassu. Kyseessähän ei ole kolmesta ihmisestä koostuva jengi (ellei sillä sitten viitata Ponyboyhin ja hänen veljiinsä Darreliin ja Sodapopiin).

lauantai 6. joulukuuta 2014

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Päivä on ollut sateinen ja pimeä. Onneksi valoa tuo kynttilät ja paperitähti. Kiireisen viikonlopun jälkeen on kiva käpertyä vilttiin, katsella vähän tv:tä ja lukea.

Päivitin blogiin vähän talvisempaa ilmettä, vaikka täällä Etelä-Suomessa lumesta ei ole tietoakaan. Toivottavasti kuitenkin sitä saataisiin. Pidän lumesta ja olen huomannut, että aika usein se luikertelee teksteihinikin.

Rauhaa ja rakkautta ja mukavaa viikonloppua!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Nanowrimo ohi ja hävitty

Perinteisesti marraskuun vikana päivänä nanowrimon osallistuja voivat tuulettaa voittoaan, minä tuuletan tällä kertaa häviötä.

n. 20 000 sanaa. Outo tarina, jossa hyvä idea, mutta lässähtänyt toteutus. Ehkä se pitää siirtää ajassa ja avaruudessa johonkin toiseen paikkaan.

Häviö hiukan harmittaa, kun voittoputki katkesi, mutta ei nyt liian kovasti. Ehkä ensi vuonna uusi yritys! Onnea kaikille voittajille ja iloisille häviäjille. :)

kuvan muokannut Lila

ps. minut saattaa bongata jatkossa bloggaamassa myös täältä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Lukutunnelmaa


Illat ovat pimeitä, on aika kaivaa valot ja tuikut esiin. Niiden valossa on mukava lueskella. Minulla on tällä hetkellä paha tapa lukea useaa kirjaa ja tekstiä yhtä aikaa, joten kaikki etenevät vähän hitaasti, mutta tähän viikonloppuun sijoittui rauhallisia lukuhetkiä. Lisäksi olen siivonnut, ommellut, leiponut... Kirjoittamisesta ja editoimisesta olen pitänyt taukoa, mutta mielessä kutkuttaa yhtä sun toista. Jännittäviä hetkiä on luvassa!


tiistai 18. marraskuuta 2014

Kadonneita sanoja

Jokin mörkö on syönyt sanojani. Ensin neljänsadan sanan edestä ja sitten kahdensadan sanan edestä. Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta nanossa joka sana lasketaan. En ymmärrä, minne sanat menivät, kun olin tallennuksissa ekstrahuolellinen ekan katoamistapauksen jälkeen.

Mysteeri.

Tämä nano näytti menevän nyt näin, että voiton suhteen luovutin. Jos olisin ollut todella ahkera, olisin voinut kuroa sanamäärän kiinni, mutta energia ja into eivät nyt kohdanneet. Nollapäiviä tuli yllättävän paljon, lähinnä ehkä siksi, että olen ollut kaikki viikonloput menossa. Toisaalta olen sitä mieltä, että jos kirjoittamiselle tahtoo aikaa, sitä pitää vain järjestää, mutta tälle tarinalle en tahtonut tarpeeksi paljon. Pidän edelleen ideastani, mutta miljöövalinta, jonne sen sijoitin, oli pöhkö (minulle). Ei tästä pienoisromaaniksikaan ole, koska sanoja on melkein 20k mutta juuri mitään ei ole tapahtunut.

Lähinnä tarinassa on hengailtu tuhansien sanojen edestä lattialla.

(Pidän lattioista.)

Seuraavan kerran kun yritän kirjoittaa scifiä, toivon, että joku estää. Minusta ei ole scifistiksi. En tiedä mistä sain päähäni, että voisi olla.

Kai näitä harharetkiäkin täytyy olla. Tämmöisiä pieniä 20k sanan harharetkiä. Ajattele laatikon ulkopuolelta vai miten se meni. Ei itse asiassa edes ärsytä. Kai noin monen sanan joukossa täytyy olla edes yksi hyvä sana! Ja kirjoittaminen säännöllisesti on kuitenkin tehnyt hyvää.

Sinänsä on helpotus luovuttaa; nyt ehdin ehkä perehtyä syntisen korkeaksi kasvaneeseen lukupinoon ja tehdä muuta kivaa. Ja editoida tarinaa, joka oikeasti kiinnostaa. Ja yritän saada tämän nanon idean johonkin muuhun genreen ja miljööseen, koska siitä pidän edelleen.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Perjantaipalloilua


Viime viikolla julkaistiin Finlandia junior -ehdokkaat ja tänään Finlandia-ehdokkaat. FJ-listalta en ollut lukenut ainuttakaan kirjaa, mutta kaikki ovat varmasti jollain tapaa ansiokkaita. (Tosin sillä olikin vain kaksi nuortenkirjaa. Kuvakirjoja tulisi luettua varmasti, jos lapsia olisi, nyt ei tule luettua.) Maresin tahdon kyllä lukea joskus, sillä olen kuullut siitä pelkästään hyvää ja kirja kuulostaa kiinnostavalta.

Tänä vuonna tuli mieleen, kuten aina, että miksi FJ-ehdokkuuksista kilpailevat ihan kaikki genret. Tietokirjat, runot, lastenkirjat, nuortenkirjat, sarjakuvat. Eikö olisi reilumpaa, ettei näin erilaisia kirjoja tarvitsisi vertailla keskenään? Eihän "aikuisten oikeastakaan" Finlandia-palkinnosta kilpaile kaikki mahdolliset genret, vaan Tieto-Finlandia on erikseen.

Finlandia-ehdokkaista olen lukenut vain Neljäntienristeyksen. Arvasin sen olevan ehdokkaana (jos ei olisi ollut, olisin syönyt hattuni). Toivon sille lämpimästi voittoa. Muista ehdokkaista en tietenkään voi sanoa mitään, mutta Neljäntienristeys oli minusta niin loistava, että se sai minut melkein hyppimään. En kirjoittanut siitä arvostelua, mutta voin sanoa, että se kosketti jotenkin. En yleensä ole historiallisten sukutarinoiden suurin fani, mutta tämän kirjan tarinasta pidin. Ja kielestä ja rakenteesta. Joka sivulla tuli tunne, että miten kirja onkaan voitu kirjoittaa niin taidokkaasti. Tietty kirjassa oli myös se, että siinä liikuttiin itselleni tutuissa maisemissa. Hyvä kirja. Vuoden parhaita. Suosittelen.

Tämä viikko on ollut jotenkin kaoottinen. Nano ei ole edennyt. Tuntuu, että tänä vuonna 50k ei mene rikki ellei aivan ihmettä tapahdu ja alan kirjoittaa 5000k päivässä tai jotakin sinne päin. Iltavuorot ja nanoaminen ei sovi minulla yhteen. Toki jos yrittäisin kovemmin, saisin sen onnistumaan, mutta minusta on tullut mukavuudenhaluinen enkä jaksa enää valvoa öisin kahteen, ellen saa nukkua aamulla pitkään. Aamuisin taas en vain yleensä saa kirjoitettua.

Nyt minulla on pienoinen kirjoitusblokki: kissa, joka tahtoo istua näppäimistöllä ja näytön edessä. Kissavahtina oleminen on kyllä noin muuten mitä erinomaisinta terapiaa!

Hyvää viikonloppua kaikille. :)

tiistai 11. marraskuuta 2014

Jos joku ehtii ensin eli laumamieli

Törmäsin vähän aikaa sitten kirjaan, jossa käsitellään samoja teemoja ja aiheita kuin omassa kirjassani, joka on ilmestymässä ensi keväänä. Ensimmäinen ajatukseni oli kääk, ei kai tämä vain ole ihan samanlainen! Onneksi sain todeta, että vaikka samantapaisissa aihepiireissä liikutaan, toteutus ja lähestymistapa on kuitenkin erilainen. Jokaisella kirjoittajalla on oma tyylinsä ja äänensä. Samoista aiheista ja teemoista kirjoitetaan aina. Olisi hölmöä ajatella, että oma aihe on uniikki (ellei aihe ole todella mielikuvituksellinen) tai että jostain sellaisesta, mistä jo on jo kirjoitettu, ei voisi kirjoittaa. Silloin maailmassa olisi hyvin vähän kirjoja!

Ideat ja aiheet ovat vapaata riistaa, eihän kirjoittamisesta tulisi muuten mitään. Ei silti olisi ideaalia, että samaan aikaan julkaistaisiin kaksi täsmälleen samaa aihetta käsittelevää kirjaa. Jos tulee, kirjat on joka tapauksessa jo kirjoitettu. Sattumille ei voi mitään. Samoina vuosina tuntuu ilmestyvän samoja teemoja käsitteleviä kirjoja sen verran, että syynä ei voi olla kuin salaperäinen, kirjoittajien tiedostamaton laumamieli. Ehkä ajassa on jotain, joka saa kirjoittajia tarttumaan samoihin aiheisiin toisistaan täysin tietämättä.

Yhden kässärini olen haudannut hyvin syvälle pöytälaatikkoon. Aihe oli itselleni tärkeä, mutta huomasin, että yhdeltä kotimaiselta kirjailijalta oli jo pari vuotta aiemmin tullut täsmälleen samasta aiheesta ja samantapaisella asetelmalla tullut kirja. En nähnyt oman kässärini työstämisessä enää järkeä (vaikka tuskinpa se ikinä olisi saanut muutenkaan sopparia). Se oli aivan liian samanlainen.

Onko teille käynyt niin, että olette hylänneet jonkin idean tai tarinan huomattuanne, että joku muu ehti ensin? Oletteko törmänneet laumamieleen? Joskus olen luullut keksiväni jotain todella omaperäistä ja joutunut toteamaan, että sata tai tuhat muuta ihmistä oli ehtinyt ensin. Kirjoittaminen ja ideoiden vaeltaminen ovat merkillisiä juttuja! Nykyään en kyllä juuri mieti, että onko jostakin jo kirjoitettu. Kirjoitan siitä, mikä minua sattuu milloinkin kiinnostamaan. Muuten en osaa. Täytyy vain toivoa, että oma ääni ja persoonallisuus kantavat eteenpäin.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kirjoittajan sisustusta

Nanoa on takana runsas viikko ja sanani laahaavat jäljessä. Innostus tekstiin vaihtelee: välillä se tuntuu hyvältä, mutta enimmäkseen idea tuntuu paremmalta kuin toteutus, johon kykenen. Kirottu nano, joka vuosi sama juttu!

Monissa blogeissa on esitelty viime aikoina kirjoituspöytien sisältöjä, muun muassa Vaarna on esitellyt kirjoittamiseen liittyviä asioita täällä, mistä sainkin inspiraation tehdä samantapaisen postauksen. :)

Lisäksi tarvitsin syyn kuvata uudella kamerallani. Olen pitkään haaveillut järjestelmäkamerasta ja eilen sen lopulta hankin. Se on ihana kapine (eikä vähiten siksi, että se on muuten pinkki!). Vielä en ole päässyt käsiksi kaikkiin asetusten salaisuuksiin, mutta kuvaaminen tuntuu paljon paremmalta kuin vanhalla pokkarilla.


Periaatteessa kirjoittamiseen ei tarvitse kuin aivot, kynän ja paperin, mutta koska eletään 2000-luvulla, tarvitaan vähän muutakin. Itselleni työpöytä on välttämätön, koska minulla on pöytäkone.

Työpöytäni on kammottava pölyä keräävä tapaus. Se on musta ja jok'ikinen pölyhiukkanen näkyy sen pinnassa. Kuvia varten putsasin pöydän, mutta se on silti pölyisen näköinen. En tajua. Mikä sitä vaivaa? Imeekö se pölyä energiakseen? Ehkä se muuntaa sen kirjoitusblokkiaineeksi!

Kokopuinen työpöytä olisi ihana. Eikä ehkä yhtä pölyinen. Nyt on taas se vuodenaika, kun koko ajan tuntuu olevan pimeä. Työpöydällä on lamppu, joka ei kuitenkaan valaise kauhean hyvin, joten yleensä pidän jotain toistakin valoa päällä. Sain eilen raivattua kamalat paperikasat pöydältä. En pidä siitä, että pöydällä on ylimääräisiä tavaroita, mutta aina vain laskuja ja muuta sälää meinaa kertyä siihen, kunnes saan raivauskohtauksen.


Näppäimistö ja hiiri majailevat omalla tasollaan. Oikeassa nurkassa näkyy pari muistikirjaa.


Muutama pöllökin hengailee pöydällä vartioimassa peltirasiaa, jossa on kirjoittamiseen liittyviä inspiraatiolappusia. Kaiuttimet on myös hyvä olla, jotta voi kuunnella musiikkia. En tee soittolistoja kässäreille tai välttämättä kuuntele sitä kirjoittaessa, mutta muuten kuuntelen aika paljon musiikkia.


Ulkoinen kovalevy on saanut Finnconista tarran koristuksekseen. Takana näkyy varahiiri. (Ykköshiiri on langaton eikä ole kivaa, jos patterit loppuu kriittisellä hetkellä ja uudet ovat hukassa, sitten vain langallinen varahiiri käyttöön. Minulla on myös varanäppäimistö, mutta sen se ei näy kuvassa, koska se on jossain työpöydän takana. Olen hiukan vainoharhainen.)


Skanneri ja tulostin. Skannerin hankin alun perin ikuisuusprojekti HK:hon, joka on tarkoitus kuvittaa. Tänä vuonna olen saanut aikaiseksi noin kaksi kuvaa. HK ei kyllä valmistu ikinä. Mutta skanneri on osoittautunut hyvin muutenkin hyödylliseksi kapistukseksi; yllättävän paljon sitä joutuu skannaamaan lappusia. Tulostin ei näy kovin hyvin, mutta se on skannerin alla. Tämä järjestely ei oikein ole sen enempää skannerin kuin tulostimenkaan mieleen, koska jompikumpi on aina toisen tiellä. Takana liitutaulu, johon voi kirjoittaa inspiroivia lainauksia. Tulostimen pöydän alla on kaaos erilaisia kansioita, joissa on tekstejä, kässäreitä, palautteita... Loikataan sen yli.

Tunne nanon aikaan.


Tämä Tove Janssonin Muumilaakson kartta pitäisi vielä saada seinälle. Kun vain keksisin, mikä olisi paras kiinnitystaktiikka sille.

Työpöytäni on sen verran pieni, että suurempia kirjakasoja sinne ei kannata kerätä, eikä muutenkaan lähdekirjallisuus oikein mahdu siinä minnekään. Sellaiset kirjat majailevatkin sitten yöpöydälläni, joka on aina elävässä kaaoksessa. (Lisäksi kuvista rajautui ulos kaikkea tarpeellista sälää, kuten niittari ja rei'itin, kynät ja paperit ja työpöydän jatkeena oleva ikkunalauta... Mutta ehkäpä ne eivät ole kovin mielenkiintoisia.)

Olen huomannut, että monilla kirjoittajilla on post it -lappuja siellä täällä. Itse en ole oikein oppinut käyttämään niitä - hukkaan ne saman tien ne tehtyäni, vaikka käteviä ne olisivatkin.

Ihastuin muuten viikonloppuna Henkien kätkemään. Ensimmäinen kerta, kun näin leffan, ja saatoin vain miettiä, että minkä ihmeen takia. Se oli aivan ihastuttava.

Nyt kello on sen verran, että täytyy pistää kone tältä illalta kiinni. Huomenna taas paluu arkeen ja nanon sanojen kimppuun.

ps. Tämän viikon Doctor Who -jakso oli mainio. Kill the Moon oli niin kammottava, että ensimmäistä kertaa ikinä toivoin, että en olisi nähnyt koko jaksoa, mutta nyt uskoni on taas palautunut.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Sunnuntai

Takana on mukava viikonloppu. Näin pitkästä aikaa erästä vanhaa ystävääni ja oli hauskaa. Katsoimme Halloweenin kunniaksi Veren vangit ja uuden Dracula-sarjan avausjakson. Reissun takia nano ei edistynyt, mutta siitä viis, sillä on hyvä nähdä kavereitakin eikä vain nyhjöttää kotona kirjoittamassa (vaikka höpisinkin yhteisöllisyydestä edellisessä postauksessani, niin kyllähän kirjoittaminen on sellainen harrastus, joka ei edistä välttämättä ulkoilua...).

Söimme japanilaista ruokaa (ensimmäinen kerta minulle) ja ihanaa jälkiruokaa. Muumit Rivierallakin tuli tsekattua, eikä se ollut minusta lainkaan niin huono kuin kaikki pelottelivat etukäteen.


Paluumatkalla bussissa yritin vähän nanota, mutta heiluvassa ja pimeässä bussissa se oli turhan hankalaa. Kotona sain kirjoitettua vähän päälle tonnin sanoja. Saa riittää tältä päivältä. Vähän laahataan vieläkin jäljessä, mutta ainakin innostus on vielä säilynyt. Tiedän mistä tarina lähtee liikkeelle ja mihin se päättyy, mutta mitä siinä välillä tapahtuu, ei hajuakaan. Nanon sivuilla sanotaan, että kannen tekeminen nanotarinalle lisää voittomahdollisuuksia, joten pitihän sellainenkin väsätä.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Teknolla tarinoimaan aka Nanowrimo

Naapurilla on halloweenbileet, minä kuuntelen teknoa. Tai jotain. Koska sitä kuuluu tähän aikaan radiosta aina perjantaisin. (Tai ehkä se on dancea?)


Tunti ja kymmenen minuuttia aikaa ennen kuin jokavuotinen Nanowrimo-perinne alkaa. En ole vielä keksinyt henkilöilleni nimiä enkä oikeastaan mitään muutakaan. Nano on jotain, jota tarvitsen nollaamaan pääni juuri nyt. Yritän hoitaa sen ja muut velvollisuuteni siinä sivussa. Pääni on ollut koetuksella, kun tämä viikko on mennyt mitä hirvittävimpään paperisotaan.

En tee koskaan enää keikkatyötä. En!

(Paitsi jos maksetaan hyvin. Eikä ole muuta. Järki vain lähtee, jos yhtäkkiä saa vaatimuksen toimittaa kaikenmaailman todistukset kahden päivän pituisesta työjutusta seitsemän vuoden takaa.)

Koska pääni siis joka tapauksessa on jo enimmäkseen irti tämän viikon kaikkien outojen sattumusten takia, olen hyvässä mielentilassa aloittamassa nanoa. Keskiyöllä. Sitten minä sen aloitan. Vaikka odotukseni eivät olekaan korkealla, uskon, että tästä tulee hauskaa. Idea sentään on, vaikka henkilöt ovat edelleen nimettömiä. Voi olla, että nanosta tulee aika rankka kokopäivätyön ohella, mutta tavoitteeni on päästä 50 000 sanaan. Ostin uuden työtuolinkin. Se tosin on vielä kokoamatta, mutta vielä tässä ehtii, eikö?

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Pöllöilyä kirjamessuilla

Tänäkin vuonna tuli kirjamessuiltua. Takana on sen verran intensiivinen viikonloppu, että mitään varsinaista raporttia en jaksa nyt raapustaa, mutta yritän myöhemmin kasata ajatuksiani. Olin messuilla perjantaina, lauantaina olin töissä ja tänään sitten taas messuilla. Tähän kun lisää sen, etten ole ollut tällä viikolla yhtenäkään iltana ennen kahdeksaa kotona töiden tai harrastusten takia, olin sunnuntaina jo aika sekaisin ja vain höpötin jotain aivan pöllöjä seuralaisilleni, vaikka tavallisesti en koe messuilua mitenkään raskaana. Onnistuin myös muun muassa ostamaan vahingossa kahvia (en juo kahvia) teen sijaan ja eksymään matkalla messualueelta ulos. Olen tehnyt sen kerran aiemminkin. Törmäsin kyllä muihinkin eksyneisiin, joten en ollut ainut suuntavaistoton.

Louhi-lavan graffitteja.

Kävin kuuntelemassa perjantaina muutamia paneeleja Vaarnan kanssa, tänään ei tullut niin montaa paneelia seurattua. Tänään olin seuraamassa Jenna Kostetin haastattelua ja paneelia paranormaalista romanssista sekä Magdalena Hain haastattelua. Myös moniin kirjoittaviin tuttuihin tuli törmättyä.

En ostanut kovin montaa kirjaa, mutta tuhlasin silti vähän liikaa rahaa. Tässä kuvassa näkyy ostokseni: Vanhat merkkipäivät antikvariaatista, Suomalainen kansanusko ja Annika Lutherin Kodittomien kaupunki, josta olen kuullut hyvää ja jonka kaunis kansi houkutteli. (Kuvassa näkyy myös Uuskummaa? -opus, joka ei ole minun, mutta joka jäi pinoon, ja johon aion kyllä tutustua.)

Ostin messuilta myös yhden joululahjan, jota en esittele siltä varalta, että lahjan saaja lukee tätä, mutta messuilla oli kaikkea kivaa. Tämä  pöytä oli aivan ihastuttava. En tiedä, olenko kertonyt, että tiimalasit ovat minusta aivan äärettömän kiehtovia. Ja kompassit ja tällaiset. Ja musteet. Ja ja... Nyt hiukan surettaa, että mitään isompaa kirjallista tapahtumaa ei ole vähään aikaan tulossa.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Pyykkilankoja

Olen ollut tänään hyvin innoissani kirjoittamisesta, vaikka en ole kirjoittanut sanaakaan. Päässäni pyörii kuitenkin kaikenlaista. Ideoita olisi yhtäkkiä niin paljon, että niitä voisi ripustaa pyykkinaruille tuulettumaan.


Viime kevään idean puutteeseen verrattuna ideoita tuntuu nyt suorastaan pursuilevan. Olen keksinyt nanoidean (sen trillerin, josta voi tulla kaikkea muuta kuin trilleri...), lisäksi olen keksinyt viime vuoden nanolleni "spin offin" joka tekisi kauheasti mieli kirjoittaa ihan vain omaksi huvituksekseni. Niin ja se viime vuoden nano, kaikki ne 80 000 sanaa, jota sitä taitaa olla nykyisin olemassa, sen haluaisin kirjoittaa uusiksi kokonaan. Se on vaihtoehtohistoriaa ja keksin joka päivä lisää asioita, jotka minun tekisi kamalasti mieli kirjoittaa uusiksi tästä maailmasta. Liiallisuuksiin ei ehkä kuitenkaan kannattaisi mennä. Se tosin voi olla jo myöhäistä. Haluaisin laittaa tekstiin kaiken. Ihan kaiken! Haluaisin että tämä olisi eeppinen the romaani, joka selittää näkemykseni maailmasta ja - öh, nyt menee liian korkealle. Tiedän kyllä, että 80k sanamäärään ei pitäisi laittaa enää yhtikäs mitään vaan päin vastoin.

En jotenkin osaa sisäistää ajatusta, että ensi keväänä minulta pitäisi tulla ihan oikea kirja kansien väliin. Tunnen itseni edelleen samaksi harrastelijakirjoittelijaksi, joka loikkii eri ideasta toiseen ja saa hyvin hitaasti mitään aikaan. No, tuskinpa tämä kirjoittamisen vuoristorata tulee koskaan muuttumaan. En tiedä haluanko sen edes muuttuvan. En haaveile kirjoittamisesta ammattia. Olen aina halunnut ammatin, joka rahoittaa kirjoitusharrastukseni.

Toki voisin olla järjestelmällisempi. Ja silittää pyykit joskus.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Turun tuulista

Viikonloppuna kipaisin käymässä Turun kirjamessuilla. Matkustin ensimmäistä kertaa halpabussilla, jonka pysäkki ei ollut keskustassa, mutta onneksi sain kaverilta opastsen messualueelle.


Ihan hirveän montaa ohjelmanumeroa ei tullut seurattua, mutta jotakin kuitenkin. Olin messuilla lauantain ja sunnuntain. Sinänsä ihmisvilinässä päivän viettäminen ei rasita, koska sitä tapahtuu niin harvoin, mutta tungos on vähän ahdistavaa, kun ihmisvirrassa on niin vaikea päästä eteenpäin. Sitä lukuun ottamatta messuilla oli oikein kivaa.

Lauantain aloitimme Suden ja Lilan kanssa menemällä kuuntelemaan keskustelua venäläisestä kirjailijuudesta ja kirjallisuudesta, mutta lähdimme kesken pois. Paneeli oli varmasti asiantunteva ja mielenkiintoinen niille, jotka entuudestaan jotakin aiheesta tiesivät. Venäläinen kirjallisuus ei itselleni ole erityisen läheistä. Olen kyllä ajatellut, että edes joku klassikko pitäisi lukea loppuun asti.

Seuraavana vuorossa oli Väkivallan kuvaus kirjallisuudessa -paneeli, jossa keskustelivat Marja Toivio ja Laura Lähteenmäki. Laura Lähteenmäeltä olen lukenut jotakin, mutta Toiviolta en ole lukenut yhtään kirjaa, vaikka Lastani et tapaa kuulosti ihan kiinnostavalta, joskaan Toivion kaikista mielipiteistä en ollut samaa mieltä. Väkivalta on aihe, joka kiinnostaa minua tutkimuksellisesta näkökulmasta. En suinkaan ole tutkija, mutta jos minun pitäisi jotain tutkia, tutkisin varmaan sen esiintymistä kirjallisuudessa. Lisäksi luen parhaillaan nuortenkirjaa, jonka väkivaltakuvaus on hyvin hämmentävää. Lähteenmäen Iskelmiä minun pitää laittaa uudestaan lukulistalleni. Lainasin sen joskus, mutta en syystä tai toisesta ehtinyt lukea sitä loppuun asti. Se käsittelee seurusteluväkivaltaa, josta voi käyttää myös termiä intiimi terrori. Keskustelussa oli monia mielenkiintoisia pointteja, mutta aikaa oli liian vähän, jotta kirjailijat olisivat päässeet keskustelemaan aiheesta kovin paljon. Mielenkiintoinen huomio oli, että Lähteenmäki kertoi väkivaltakohtausten kirjoittamisen tuntuneen pahalta ja Toivio kertoi, ettei niiden kirjoittaminen ollut tuntunut pahalta.

Kirjamessuostos: kissakirja, lainaan saatu Nimipäivättömien nimipäiväkirja ja riikinkukkokortti kaverilta


Nuorisokirjailijoiden osastolla kuuntelimme Kuvitteelliset kartat -keskustelua. Pidän kovasti kartoista, joten toki tätä oli mentävä kuuntelemaan. Paikalla olivat J. S. Meresmaa, Magdalena Hai ja Anne Leinonen. Meresmaa ja Hai ovat piirtäneet karttansa itse, Anne Leinosella ja Eija Lappalaisella graafikko teki lopulliset kartat heidän pohjapiirrostensa perusteella. Kaikki kartat olivat todella mielenkiintoisia!

Keskustelussa puhuttiin siitä kuinka piirtäminen voi selventää kirjoittamisajatuksia, tarina aukeaa eri tavalla, kun sen piirtää. Itse en ollut kuullut klisettä "mitä huonompi kirja, sitä enemmän karttoja", mutta kirjailijat kannustivat karttojen tekoon kliseen pelosta huolimatta. Itse en usko, että kaikki kirjat tarvitsevat karttoja, mutta en muista koskaan olleeni harmissani sellaisen olemassaolosta. Toki joskus voi olla jännempää, kun saa kuvitella paikat ja reitit ihan itse kuin jos mukana on todella pikkutarkka kartta.

Viimeinen ohjelmanumero, jota kävin seuraamassa, oli sunnuntaina Sarjojen maailma -keskustelu, jossa olivat keskustelemassa Tuija Lehtinen, Anneli Kanto ja Kirsti Kuronen. Lehtinen kertoi halunneensa, että hänen sarjansa päähenkilö kasvaa toisin kuin esim. Anni Polvan Tiina, joka ei koskaan vanhentunut. Kirsti Kuronen taas toivoi, että saman ikäiset lukijat voivat lukea koko sarjan.

Yritin selvitä messuista ilman suurempia ostoksia rahan säästämiseksi, ja siinä onnistuinkin. Ostin vain yhden kirjan: Miukun tassukirjan kaikenkarvaisista kissoista. Siinä on kaikenlaisia pieniä hassuja faktoja kissoista - hyvin laajassa merkityksessä. Kissojen lisäksi kirjaan ovat päässeet muun muassa Jaguar-autot. Se on vähän kuin pieni tietosanakirja kaikista kissaan liittyvistä sanoista.

Antikvariaatissa selailin myös Nimipäivättömien nimipäiväkirjaa. Se vaikutti kiinnostavalta, mutta koska itselläni on jo kotona yksi nimikirja, ajattelin että en viitsi tuhlata siihen, vaikka sitä olisi ollut messuilla useampikin kappale myytävänä, joten sellainen olisi ollut helppo saada itselleen. Mutta kuinka ollakaan, sain sen lainaan kirjoittavalta kaverilta, jolla se oli omassa hyllyssään. Kirja ei ole kovin ajantasainen, mutta se on varsin jännittävä, ja kaiken lisäksi sieltä löytyy nimipäivä jopa minulle. :)

Loppuun vielä tunnelmakuva kaakaohetkestä Seurasaaresta. Ei liity Turun reissuun, mutta muistuttaa, että syksykin voi olla kivaa aikaa, vaikka koko ajan pimeneekin! Seuraava etappi onkin sitten Helsingin kirjamessut.



perjantai 26. syyskuuta 2014

Sopimus

Lentävä elefantti on aika epätodennäköinen asia. Kuitenkin aina joskus sellaiseen saattaa törmätä.

Paljastan nyt jotain, josta en ole blogissa uskaltanut hiiskuakaan ennen kuin olen nähnyt mustaa valkoisella, koska en itsekään uskonut ennen sitä. Vieläkin tuntuu vähän epäuskoiselta, mutta totta se on.

Projekti S on löytänyt kustantajan. Ensi keväänä sen pitäisi nähdä päivänvalo.


Nyt täytyy vain odottaa. Toisaalta S:n tie oli niin mutkikas, että pieni odotus vielä ei tunnu missään. S seikkaili maailmalla hyvin pitkään. Aina kun meinasin luopua toivosta sen kanssa, jostakin tulikin positiivista palautetta ja korjausehdotuksia ja "ehkä"-vastauksia. Ja ei-vastauksia. Viime keväänä sitten sain puhelun, jossa keskustelin käsikirjoituksesta kustannustoimittajan kanssa. Käsikirjoitus ei mennyt tuolloin läpi, mutta sain korjausehdotuksia.

Puursin niiden parissa kesän ja lähetin tekstin uudelleen kustantamoon. Vielä odotusta, kunnes lopulta sain puhelun. S oli hyväksytty. Kustantamo ei ole suuren suuri, mutta se ei haittaa. Se on juuri sopiva.

Parhaillaan teen viimeisiä viilauksia käsikirjoitukseen. Käsikirjoitukseen, jonka tarina alkaa monen vuoden takaa. Joka on vuosien saatossa muuttanut muotoaan, jonka tiesin tahtovani kertoa, heti ensimmäisistä lauseista lähtien.

Minä pidän siitä. Toivottavasti muutkin pitävät.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Pelottavin vihollinen on näkymätön vihollinen

Eksyin tänään erään antikvariaatin loppuunmyyntiin. Löysin sieltä Mustan myllyn mestarin - kirjan, josta olen monta kertaa ajatellut tehdä postauksen, mutta jonka lukemisesta on liian kauan aikaa. Muistan, että kirja oli pelottava.

Harva kirja on varsinaisesti pelottanut minua, vaikka joskus öisin tai iltaisin niin on käynyt. Selkäpiitä karmivia elokuvia sen sijaan on tullut nähtyä useampia, ja joskus olen laittanut television kesken kaiken kiinni, koska jännitys on käynyt liian raskaaksi.

Nyt ajattelin tarkastella Midnightia (2008), koska mielestäni se on malliesimerkki siitä, miten luodaan hyvä kauhutarina. Midnight  (Huviretki helvettiin) on Doctor Whon 200. jakso. Sen tunnelma muodostuu seuraavista asioista:

1. Otetaan ensiksi suljettu tila. 2. Laitetaan sinne ihmisiä niin, etteivät he pääse pois. 3. Mukaan tulee vihollinen, jota ei näytetä, mutta joka on joukossamme. Joka näyttää siltä, että hän voisi olla kuka tahansa meistä.

Jaksossa ei ole hienoja erikoistehosteita tai hirviöitä eikä kovinkaan montaa näyttelijää. Siinä ei myöskään juosta eikä erityisemmin käytetä ruuvimeisseliä. Jakso alkaa kevyesti. Tohtori (David Tennant) on matkalla katsomaan Midnight-planeetan safiiriputouksia muiden turistien kanssa. Yhtäkkiä alus pysähtyy kesken kaiken ilman mitään syytä. Kevyt sävy muuttuu samantien klaustrofobisen hermostuttavaksi.


Miten ihmiset käyttäytyvät tässä tilanteessa? Tietenkin he panikoituvat. Asiaa ei auta se, että ulkopuolelta - jossa minkään ei pitäisi kyetä elämään tappavan säteilyn takia - alkaa kuulua koputusta. Siellä on jotakin, mutta katsojalle ei koskaan näytetä, mitä.

Jokin ravistelee bussia ja valot sammuvat. Koputus loppuu. Se jokin on kutsua sisään odottamatta siirtynyt sisäpuolelle. Vieläkään emme näe, mikä tämä jokin on, mutta kaikesta päätellen se on ottanut yhden matkustajista valtaansa, Skyn (Lesley Sharp).


Sky eikykene liikkumaan, mutta alkaa toistaa puhetta. Ensin perässä, sitten yhtä aikaa. Hän kykenee toistamaan jopa piin desimaalit. Mitä enemmän matkustajat puhuvat, sitä enemmän Sky alkaa oppia. Muut matkustajat tahtoisivat heittää Skyn ulos aluksesta. Tohtori vastustaa sitä ja yrittää rauhoitella joukkoa, mutta saakin muut matkustajat kimppuunsa. Kaikki alkavat riidellä keskenään.

Jossain vaiheessa olento alkaa matkia pelkästään Tohtorin puhetta ja mikä vielä pahempaa, jossain vaiheessa Sky ei matkikaan Tohtoria vaan Tohtori Skyta. Sky on vienyt hänen äänensä, mutta matkustajat ovat vakuuttuneita, että mikä ikinä olikaan Skyn sisällä, on siirtynyt riivaamaan Tohtoria, ja he päättävät tappaa Tohtorin. Hän on liikuntäkyvytön eikä kykene pistämään vastaan.

Koko jakson aikana vihollista ei siis näytetä. Kaikissa tarinoissa se ei tietystikään toimisi, mutta yleensä on tehokasta, kun jotakin jätetään katsojan/lukijan mielikuvituksen varaan. Ihmiset pelkäävät eniten tuntematonta ja sitä mitä eivät voi nähdä. (Tosin Midnightin olento ei vaikuta siltä, että näkyvänä se muuttuisi yhtään mukavammaksi.)

Millaiset tarinat teitä ovat pelottaneet? Itse en juurikaan lue kauhua, yläasteella tuli ahmittua Stephen Kingejä, mutta varsinaisia kauhukirjoja ei hirveästi ole tullut sen jälkeen luettua. Ensi nanossa ajattelin kuitenkin kokeilla jonkinlaista psykologista jännitystä.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Mustetahrainen viikonloppu

Minulla oli kiva viikonloppu. Se sisälsi paljon mustetta ja paljon uusia juttuja.


Olin opiskelemassa tussien käyttöä. Olen aina nauttinut piirtämisestä, mutta olen piirtänyt vain kynillä. Viikonloppuna osallistuin tussikurssille, jossa minulle avautui aivan uusi maailma. Miksen ole aiemmin perehtynyt oikeisiin tusseihin ja tussiteriin? Ala-asteen kuvistunneilta monet varmaan muistavat surullisen kuuluisat ohjeet "koko paperi on väritettävä", "laveeratkaa nurkasta nurkkaan" ja "ei saa käyttää mustaa". Oikeasti mikään ei ole kiellettyä.


Kurssilla käytin vain mustaa mustetta, kotona innostuin testaamaan sinistä. Siitä tuli kaunis sävy. Opin myös, että punaviiniä ja kahvia voi käyttää musteena. Harmi vain, että punaviini haisee (ja maistuu) niin hirveälle, että tuskin tulen käyttämään sitä. Kahvista sen sijaan tulee kaunis sävy.


Erityisesti innostuin tussiterän käytön lisäksi hammasharjataktiikasta. Tämä kuva ei ole mistään työstä - käytin sitä vain suojapaperina. Tekniikan huono puoli on, että mustetta voi lennellä vähän muuallekin kuin paperiin. :)  Viikonloppu oli intensiivinen, perjaintai-ilta meni kokonaan, samoin lauantaipäivä ja sunnuntai. Lisäksi matkoihin meni kaksi tuntia per päivä, joten kotona olin aika myöhään. Eilen kuitenkin ehdin opetuksen jälkeen kirjakauppaan ostamaan lisää paperia. Olo on inspiroitunut. On vähän vaikea löytää energiaa sekä piirtämiseen että kirjoittamiseen, mutta aion piirtää muutaman kuvituksen omiin teksteihini. Vaikka niitä ei missään julkaistaisikaan, se on hauskaa. Varsinkin hammasharjan kanssa.

PS. Tätä ei kannata harrastaa ennen töihin menoa ainakaan jos on asiakaspalvelussa. Musteen saaminen pois sormista on nimittäin ihan oma tarinansa.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Kuinka vältellä kirjoittamista

Kuinka vältellä kirjoittamista tai editoimista?

Voi esimerkiksi liittyä Pinterestiin ja kuluttaa illan etsimällä kuvia söpöistä, oudoista tai vaaleanpunaisista eläimistä. Ja lohikäärmeistä.

Toinen tapa on jumittua lukemaan Doctor Who -keskusteluja. (En pidä uudesta Tohtorista. Eikä se johdu iästä! Olen katsonut 60-luvun jaksoja ja ne ovat olleet vallan... viihdyttäviä.)

Miten te välttelette kirjoittamista?

Välttelyni ei johdu blokista, vaan silkasta laiskuudesta ja ehkä hieman stressistä. Noin muuten minulla on yllättävän selkeät suunnitelmat syksyn kirjoittamisille: editoin yhden dl-jutun tämän kuun loppuun mennessä, sen jälkeen käyn ikuisuusprojekti HK:n kimppuun (sain siitä uutta innostavaa palautetta). Tällä kertaa oikeasti aion editoida sen ennen joulua. Ja luovun toivottoman onnettomasta lopusta, jota viime vuonna niin kovasti puolustin. Aika on saanut minut tajuamaan, että onnettomassa lopussakin voi mennä liiallisuuksiin, ainakin HK:n tapauksessa.

Ja jossain välissä ehkä yritän suunnitella nanoa. Suunnittelu ja minä emme yleensä sovi samaan huoneeseen, mutta aina voi yrittää. Idea ainakin on. Tällä kertaa mielessäni on kirjoittaa jotain hiukan aikuisempaa kahden edellisen vuoden ya:n sijaan. Haluan kirjoittaa psykologisen trillerin!

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Olen hyvä jossain! haaste

Vaarna laittoi alulle kivan haasteen, jossa mietitään omia vahvuuksia. Omat heikkoudet on helpompi luetella, mutta vahvuuksia ei saisi unohtaa. Yritän keksiä viisi asiaa, joissa mielestäni olen hyvä (kirjoittamisessa).


1. Kärsivällisyys
Tämä on sama kohta kuin Vaarnallakin. Olen kärsivällinen, vaikka se ei aina siltä vaikuta. Halutessani kuitenkin osaan sitkeästi pureutua lauseen ytimeen ja viilata pilkkua. Kauhukseni olen kyllä todennut, että en enää ihan yhtä kärsivällisesti jaksa kirjoittaa kaikkea uusiksi, kuten ennen. Kuitenkin: ehkä se on merkki kehittymisestä, niin että kirjoitan vähän paremmin eikä ihan joka lausetta tarvitse kirjoittaa uusiksi. Jos otan jonkin tekstin asiakseni, saatan viihtyä sen parissa vuosia.

2. Tutkimisen halu
En ehkä mielelläni kahlaa paksuja tutkimusopuksia läpi tai perehdy vaikeisiin aiheisiin suurennuslasilla, mutta olen hyvin utelias vähän kaikkea kohtaan. Usein, kun etsin tietoa jostakin, löydän itseni usein loppujen lopuksi lukemasta Jupiterin kuista tai Henrik VIII:n vaimojen lapsuudesta tai jostakin muusta. Merkilliset asiat kiinnostavat minua, kuten se miksi mustekaloilla on kolme sydäntä tai miten joillakin otuksilla voi olla veressään jäähdytysnestettä pakkasnestettä (!). Jälkimmäisen tiedon kaivamisesta kiitos Lilalle. Tiesittekö muuten, että lemmikkikultakalojakin voidaan nukuttaa ja leikata eläinlääkärissä?

3. Dialogi
Olen saanut kuulla positiivista palautetta dialogeistani, ja tykkään itsekin niistä. Dialogia on mukava kirjoittaa ja sillä saa tekstin etenemään helposti.

4. Huumori
Koelukijat ovat usein kommentoineet teksteissäni olevan toimivaa huumoria, jotkut ovat jopa nauraneet ääneen. He eivät kyllä aina naura niille jutuille, mitä itse olen pitänyt hauskimpina, mutta se ei haittaa.

5. Beemäisyys
Tämä ei ole mikään sana, mutta uskon löytäneeni oman tyylini. Minulla on tietty tapa ja tyyli kirjoittaa, josta pidän. Haluan kyllä kokeilla joskus myös kirjoittaa mukavuusalueeni ulkopuolelta, mutta silloinkaan en varmasti lopu kaikista omista jutuistani. Periaatteeni on, etten kirjoita sellaista, mitä en haluaisi itsekin lukea.

--

Kannustan ihmisiä tarttumaan tähän haasteeseen. :) Se kohottaa kirjallista itsevarmuutta.

Olen muuten harkinnut Pintarestiin liittymistä. Se voisi olla kätevä paikka koota inspiroivia kuvia yhteen paikkaan. Päätin myös aikani kuluksi kaivaa esiin joskus aloittamani leikekirjan ja pistää siihen talteen inspiroivia kuvia, lehtijuttuja tai mitä vain mieleen pälkähtää.

torstai 4. syyskuuta 2014

Lomailua

Olin viikon Pohjois-Suomessa. (Varoitus, postaus sisältää luontokuvia!) Luin kaksi hyvää kirjaa, joista toinen oli Neljäntienristeys. Hehkutus sai epäilemään, että voisiko se olla niin hyvä, mutta kyllä se oli. Mitään omaa kirjallista juttua en tehnyt, mutta ensi viikolle onkin sitten hommia. Ja totta kai luonnossa samoilu lataa akkuja ja antaa inspiraatiota (vaikka sitten joutuisikin säikähtämään käärmettä!)

Joka tapauksessa. En voi saada tarpeekseni kallioista! Paradoksaalista kyllä, pelkään korkeita paikkoja (kuten useimmat tekstieni henkilötkin...) En uskalla mennä minkään reunalle, esimerkiksi parvekkeen reunalle. Jostain syystä täällä kallioilla minua ei niin huimannut. Parvekkeilla perkään kaiteiden sortuvan alta.


Erämaajärvi

Hurja pudotus alas.


Kauniiden maisemien ihailu päättyi siskoni huudettua käärmeestä, jolloin pakenimme hurjaa vauhtia paikalta. Niin luontoihminen en ole, että jäisin hengailemaan kyykäärmeiden luokse.


Puolukoita tuli myös poimittua. Poimimme myös sieniä, mutta koska emme tunnistaneet oikeastaan mitään, jätimme ne syömättä.
Syötäviä vai ei-syötäviä?
Hän on uhanalainen lapinlehmä.
Toivottavasti teilläkin on ollut mukava viikko. Kohta onkin viikonloppu. :)

perjantai 29. elokuuta 2014

Jenna Kostet: Lautturi


Jenna Kostet: Lautturi
Robustos 2014
199 s.
Kansi: Johanna Lumme
Oma ostos*

"Kai ei ole kotoisin täältä.
Hän tietää miten sielut uivat virran mustassa vedessä.
Mutta hän ei tiedä mitä ylhäällä on.

Minusta tuntuu, että minun pitäisi selitellä tekemääni ratkaisua,
mutta mitä voisin sanoa? Minä lähdin koska kaipasin."

(Takakannesta.)


(*Olen ostanut tämän kappaleen itse, mutta täytyy huomauttaa, että olen saanut lukea kirjan sen ollessa varhaisessa käsikirjoitusvaiheessaan. Näin ollen voi olla, ettei arvioni ole täysin objektiivinen, mutta vakuutan, etten postaisi tästä kirjasta, ellen olisi aidosti pitänyt siitä.)

Turkulaisen Jenna Kostetin spekulatiivisesta fiktiosta ja suomalaisesta kansanperinteestä ammentava esikoisromaani Lautturi on kahden lukiolaisen, Kain ja Iran, tarina. Kai on kotoisin muualta, Ira meidän maailmastamme. He ovat päällisin puolin hyvin erilaisia, mutta jokin Irassa vetää Kaita puoleensa.

Kai on ulkopuolinen, Ira taas kuuluu joukkoon, suosittujen joukkoon. Niihin, jotka katsovat muita alaspäin. Se ei kuitenkaan tunnu tekevän häntä onnelliseksi. Kotioloissakin on ongelmansa, mutta Ira loistaa koulussa. Hän on hyvä sanoissa, kuten Kaikin. Sitten on Aaro, joka pitää Iraa kuin omanaan.

Aaro on hyvin kalsea henkilöhahmo. Kain setä, Eero, on myös omalla tavallaan erikoinen persoona. Iraakin on aluksi vaikea ymmärtää, kunnes hänen hahmonsa sisälle pääsee paremmin. Mitä kaikkea onkaan kovan kuoren takana?

Lautturin kieli on erittäin kaunista. Se ei ehkä ole perinteinen nuortenkirja tai rakkaustarina, mutta minä pidin kovasti siitä ja siitä, että se ei päästä lukijaansa helpolla. Se käsittelee vaikeita aiheita koulukiusaamisesta väkivaltaan tarjoamatta simsalabim-ratkaisuja tai turhaa sokerikuorrutusta. Rakkaustarinakin Lautturi on, persoonallinen sellainen. Kai ja Ira ovat eri maailmoista ja koko kirjan ajan jännite säilyy ja saa lukijan miettimään, voivatko heidän maailmansa kohdata. Voivatko he päätyä yhteen?

Kansanperinnettä on hyödynnetty kekseliäästi ja nykyaikaan sopivasti. Lautturi-tematiikka on kiehtonut itseäni aina. Kaikkea ei kirjassa kerrota, ja jotkut asiat jäivät Lautturin maailmassa mietityttämään. Olisin halunnut tietää enemmän monista asioista, mutta puhki selittäminen olisi varmasti latistanut kirjan herkkää tunnelmaa. Rankoista aiheistaan huolimatta kirjasta löytyi myös huumoria, ja välillä hihitinkin ääneen joissain kohdissa, kun luin kirjaa odottaessani lentokonetta. Kai oli hahmoista ehdoton suosikkini.

Plussaa annan vielä lopusta. Se oli yhtä aikaa avoin ja ei ollut.

Suosittelen kirjaa kaikille spekulatiivisesta fiktiosta pitäville, nuorille ja aikuisille.

perjantai 15. elokuuta 2014

Outoja sanoja

Minun piti kirjoittaa Helena Wariksen Vuoresta, mutta en ole saanut mielipidettä aikaan kirjasta, josta kyllä pidin.

Tyystin. Eikö siinä olekin outo sana? Se alkoi vaivata päätäni tänään, kun mietin, missä kaikissa yhteyksissä sitä voi käyttää. Se ei tunnu sopivan kaikkialle niin kuin täysin.

Tai sana totta kai. Kun sitä alkaa miettiä tarkemmin, siinä ei oikein ole mitään järkeä. Totta kai, totta ehkä... Tai jäkälä. Pumpuli on myös yksi omituisimman kuuloisista sanoista. Pum.

Sanat ja nimet ovat kiehtovia. Niitä tulee kirjoittaessa mietittyä aina silloin tällöin - ihan koko aikaa ei voi jokaista sanaa pysähtyä miettimään. Joskus bloggasin sanojen harmoniasta ja siitä kuinka joitakin sanoja ei mielestäni voi käyttää yhdessä, kuten virnuilla ja surullisesti. Ne vain jotenkin riitelevät keskenään.

Minulla on jotenkin sellainen olo, että en ole saanut aikaan mitään, vaikka olen koko ajan ollut tekevinäni jotain.

Eilen sain tehtyä viimeistelykierroksen SK:lle. Se kaipaisi edelleen uutta nimeä, koska sen niminen kirja on jo julkaistu, enkä halua vaikuttaa siltä, että olen pöllinyt nimen. SK on pölyttynyt niin kauan pöytälaatikossa, että ehkä sen olisi aika koittaa onneaan kilpailussa. Onneksi se on nyt valmis.

Portti-novelli on kirjoitettu, mutta se on editoimatta.

Olen tehnyt taustatyötä SL:ää varten ja tullut siihen tulokseen, että minulla on liikaa keskeneräisiä projekteja, joiden välillä loikin kuin päättämätön heinäsirkka.

Kuitenkaan mitään hirveän konkreettisia edistysaskeleita ei ole tapahtunut. Haluaisin saada jotain näkyvää aikaan. Kai tämä on sitä saavuttamisen kaipuuta.

Syksy tuoksuu ilmassa. Pimenevät illat ja kynttilät, teekupposet. Niissä on kyllä jotain, vaikka kesää on jo ikävä.

lauantai 2. elokuuta 2014

Tähtiin kirjoitettu virhe


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
(The Fault in Our Stars, 2012)
WSOY 2013
Suom. Helene Bützow 340 s.


Talvi lähestyi loppuaan, olin kuudentoista, ja äiti tuli siihen tulokseen, että olin varmasti masentunut. Se johtui ilmeisesti siitä, että pysyin etupäässä neljän seinän sisällä, viihdyin sängyssä, luin samaa kirjaa kerran toisensa jälkeen, söin epäsäännöllisesti ja vietin valtaosan runsaasta vapaa-ajastani ajattelemalla kuolemaa.
     Kaikissa syöpäkirjoissa ja nettisivuilla sanotaan, että syövän sivuvaikutuksiin kuuluu muun muassa masennus. Tosiasiassa masennus ei ole syövän sivuvaikutus. Masennus on kuolemisen sivuvaikutus. (s. 11)

En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Luulen että olen liian liikuttunut, jotta voin muodostaa täysin objektiivista mielipidettä. Joka tapauksessa tässä on hyvin pitkästä aikaa kirja, jonka voin nimetä parhaaksi tänä vuonna tähän mennessä lukemakseni kirjaksi.

Kaikki alkoi siitä, että sain päähäni, että haluan lukea tämän kirjan, josta kaikki puhuvat, ja nähdä leffan. Kirjaan oli kuitenkin monta sataa varausta, enkä osta yleensä kirjoja, ellen ole tarpeeksi vakuuttunut. Leffan tahdoin kuitenkin nähdä elokuvateatterissa, sillä se vaikutti kiinnostavalta, joten menin katsomaan sen siskoni kanssa. Katsoin elokuvan siis ennen kuin olin lukenut kirjan. (Se oli kerta kaikkisen kamalaa, koska minun teki mieli itkeä elokuvan alusta asti - kaikissa iloisissakin kohdissa.)

Elokuvaa seuraavana päivänä riensin kirjakauppaan, ostin kirjan (niitä oli vain leffakansilla) ja luin sen päivässä. Kirja ei itkettänyt jostain syystä yhtä paljon kuin elokuva, mutta kyllä sekin sai surulliseksi varsinkin loppua kohden. Ehkä se johtui siitä, että aidosti pidin Hazelin ja Gusin hahmoista ja olisin kovasti toivonut heille enemmän aikaa yhdessä. Kirja ei glorifioi nuorena kuolemista, eihän siinä ole mitään glorifioimista, eikä anna kuvaa, että kärsimys jotenkin jalostaisi. Ei se toisaalta myöskään yksityiskohtaisesti kuvaile fyysistä kärsimystä. Se ei ole pääosassa. Siinä on pääosassa kaksi teiniä, jotka elävät arkielämäänsä niissä rajoitteissa mitä heille on annettu. Kirjassa on huumoria, keveyttä ja kipua sopivassa suhteessa.

Tähtiin kirjoitettu virhe on rakkaustarina. Se on Hazelin tarina. Hän on tarinan minäkertoja. Hän tietää kuolevansa ja tuntuu jo sopeutuneen ajatukseen - vaikeinta tuntuu olevan ajatus siitä, millaista kipua hän aiheuttaa kuolemallaan vanhemilleen. Hazel on kuusitoista eikä odota elämältä enää sen kummempia, hän on saanut kokeellisen lääkkeen avulla muutaman lisävuoden, mutta se ei paranna häntä lopullisesti. Sitten hän tapaa syöpää sairastavien nuorten vertaistukiryhmässä Augustus Watersin. Augustus on hurmaava (tämän lukijankin mielestä!) ja hänen ja Hazelin sarkastista ja nokkelaa sanailua oli hauska seurata. Hazel saa Augustuksen lukemaan lempikirjansa Viistoa valoa (joka on Greenin mielikuvituksen tuotetta sekin). Nuoret saavat yhteyden Viiston valon kirjailijaan Van Houteniin ja matkaavat Amsterdamiin etsimään vastauksia kysymyksiin. Niitä he eivät ehkä löydä, mutta he kokevat jotain muuta.

Vaikka kirja on kielellisesti ihan mukavaa luettavaa ja eikä sitä ollut helppo laskea käsistään, sitä vaivasi välillä ehkä jonkinlainen tönkköys, jonka olen diagnosoinut johtuvan eräänlaisesta jutustelevasta suomennoskielestä. Se on sanavalintoja, jotka ovat periaatteessa oikein mutta joita harvemmin oikeasti käytetään, kuten ketku, kätönen ja satumaisen harvinainen. (Vai sanooko joku oikeasti satumaisen harvinainen?) Tämä on ehkä kirjan ainoita heikkouksia (ehkä pitäisi lukea tämä myös englanniksi), jonka senkin annan anteeksi siksi, että kirjailija käyttää kapiteeleja. Jos kirja on nuorten aikuisten kirja ja siinä on kapiteeleja, todennäköisesti pidän sen tyylistä. Toinen heikkous on se, että kirja on jotenkin... lyhyt. Vaikka siinä onkin 340 sivua. Joistakin arvosteluista luin kritiikkiä, että Hazelin ja Augustuksen keskustelut ovat liian kypsiä ja että teinit eivät voisi puhua niin älykkäitä. Itse olen eri mieltä: nuorena jos milloin sitä tulee pohdittua syvällisiä asioita, vaikka sitten hiukan ylikin.

 "Tämä ei riitä sinulle. Mutta enempää et saa. Saat minut, perheesi ja tämän maailman. Se on sinun elämäsi." (s. 262)

perjantai 1. elokuuta 2014

Katsaus syksyn (minua) kiinnostaviin kirjoihin



Päätin tehdä katsauksen kustantamojen uutuuskirjoihin katalogien perusteella. Ehkä olen vähän myöhään liikkeellä - osahan näistä toki on jo julkaistu. En poiminut listalle kovin montaa kirjaa, koska en halua olla ylioptimistinen lukuvauhtini suhteen, mutta tässä on kirjoja, joiden lukeminen kiinnostaisi.

Karisto:

Jessica Schiefauer: Pojat

Kirja on palkittu parhaan lasten- ja nuortenkirjan August-palkinnolla ja ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolle. Esittelyn mukaan sekoittaa fantasiaa ja realismia. Luin tästä jonkun blogiarvioinnin joskus, ja kirjaa kehuttiin kovasti ja se kuulosti kiinnostavalta. Ikävä kyllä sitä ei ollut vielä silloin suomennettu ja vaikka pidänkin ruotsin kielestä, en ehkä mielelläni lue sillä kokonaista romaania. Nyt kirja ilmestyy suomeksi.


Otava:

Otavan katalogi oli lähes lukukelvoton issuu-lehti, joita inhoan, joten en jaksanut juurikaan yrittää päästä selaamalla eteenpäin. Joka tapauksessa seuraavat Otavan uutuudet pistin merkille:

Helena Waris: Vuori - pistin tämän jo kirjastossa varaukseen. Luin kirjasta hyviä arvosteluja ja lisäksi sitä suositeltiin minulle. Kirjassa on myös kiinnostava, puoleensa vetävä kansi.

Terhi Rannela: Läpi yön  Olen lukenut Terhi Rannelan kirjoja, ja vaikka ihan kaikki eivät ole iskeneetkään, Rannela uskaltaa kirjoittaa vaikeista aiheista. Läpi yön kuulostaa sekä kiinnostavalta että masentavalta - "Itsemurhayrityksestä esikoisromaanin ilmestymiseen - matkalla kirjailijaksi kympin tyttö sukeltaa euforiasta pohjamutiin" esittelytekstissä lukee.

Robustos:

Jenna Kostet: Lautturi "Kai ja Ira ovat eri maailmoista ja siksi todellisuus vie heitä eri suuntiin. Silti kaikki olisi kuitenkin mahdollista. Vai olisiko?" Lautturi on spekulatiivista fiktiota ja Jenna Kostetin esikoisromaani. Olen saanut seurata Lautturin matkaa kansien väliin. Kirjassa nykyaikaan yhdistyy mielenkiintoisella tavalla suomalaista kansanperinnettä, joka on itseäni aina kiehtonut.

Tapani Kinnunen: Noustiin kellareista Listan toinen nuortenkirja, jossa päähenkilö haaveilee kirjailijan urasta. Onko tämä sitä kirjoittajien kollektiivista tajuntaa?

Tammi:

Elina Rouhiainen: Susiraja 3
Luulin Susirajan olevan trilogian, ja koska olen lukenut aiemmat osat, olin kiinnostunut näkemään, miten tarina päättyy. Kuitenkin luin kirjailijan blogista, että Susirajaan on tulossa neljäskin osa, mikä hieman hämmensi. Trilogia on ehkä niin vahva ennakko-oletus nuorten fantasiasarjoista nykyisin.

Torni:

Silja Susi: Routamieli
"Routamieli sijoittuu Pohjolaan, menneeseen aikaan. Se on tarina pojasta, joka ei halunnut olla sankari, mutta josta tuli sankari. Romaanissa yhdistyy fiktiivisyys, historia, mielikuvitusmaailma ja jännitys." (Kirjan esittelystä.) Routamieli on myös teos, jonka matkaa kirjaksi olen päässyt seuraamaan sivusta. Siinä on kaksi itseäni kovasti kiehtovaa elementtiä: pidän pohjoisesta ja henkilöistä, jotka eivät halua olla sankareita.

WSOY:

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta
Tarina sijoittuu lähihistoriaan, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen aikaan. 15-vuotiaan Innan maailma romahtaa, kun perheen täytyy muuttaa Pietarista takaisin Helsinkiin.

Jani Saxell: Sotilasrajan unet 

Listani on aika lanupainotteinen, koska yksinkertaisesti pidän lanusta. Sitä paitsi minulla on tällä hetkellä niin monta aikuisten kirjaa kesken, että en uskalla juuri listata uusia, ennen kuin olen selvittänyt entisen pinon. Mutta tässä siis omiin silmiini sattuneet mielenkiintoiset uutuudet tai ilmestymässä olevat teokset.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Muumeja ja karttoja

Sain vähän aikaa sitten luettua Tove Janssonin Muumipapan urotyöt (1950/2010 WSOY, suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen). Muumipapan kertomukset lapsuudestaan ja nuoruudestaan tempaisivat mukaansa. Innostus lukemiseen lähti siitä, kun olin Finnconissa kuuntelemassa Anni Nupposen Muumikarttojen kertomaa -luentoa ja muistin, että minullahan on kotona tämä yksi lukematon muumikirja pokkarina. Aiemmin olen lukenut Muumilaakson marraskuun ja ehkä Muumipeikon ja pyrstötähden, mutta tästä minulla on vain hämäriä muistikuvia. Sarjakuvia olen lukenyt myös, mutta kaikkien muumikirjojen lukeminen on vielä keskeneräinen projekti.

Joka tapauksessa olen aina arvostanut suuresti Janssonin kuvituksia. Minusta ne ovat kerta kaikkiaan ihastuttavia. Mustavalkoiset, pikkutarkat piirrokset ovat kiehtovia ja inspiroineet minua. Aiemmin tänä vuonna kävin katsomassa Tove Jansson näyttelyn Ateneumissa. Se kannattaa tsekata, jos on tilaisuus päästä käymään siellä ja kuvataide ja Tove Jansson kiinnostaa.

Tampereen muumimuseosta ostettu Muumilaakson kartta majailee keittokomerossani
 
Ja entäpä sitten kartat! Kartat ovat toinen erityinen kiinnostuksen kohteeni, erityisesti piirretyt, mustavalkoiset kartat, ja ehkä hieman vanhahtavat kartat. (Oikeat, nykyaikaiset kartat eivät kyllä sitten juurikaan kiinnosta, ellei ole pakko päästä paikasta a paikkaan b ja reitti näiden välillä on itselle tuntematon.)

Itselläni on yksi muumikarttajuliste. Siitä tämän ryppyisen ja epäselvän kuvan otettuani tajusin, että kartta pitäisi hetimmiten pelastaa kehyksiin.

Nupposen luennolla selvisi, että karttoja ei ole kaikissa muumikirjoissa. Esimerkiksi Muumipeikossa ja pyrstötähdessä ei ole karttaa, vinjenttikuvia esimerkiksi muumitalosta kylläkin. Taikurin hatusta taas löytyy Muumilaakson kartta, jossa on muumitalon huonejako myös kuvattuna. Nupposen dioissa kartta oli suomenkielinen - ja tajusin, että itselläni on sama kartta keittiössä, mutta ruotsinkielisenä. Jostain syystä en ollut tajunnut, että kartta on sellaisenaan Taikurin hatussakin. Tulin myös ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että Janssonin on täytynyt tehdä kartoista ja muista kuvituksista myös suomenkieliset versiot, esim. vinjentteihin. Muumipapan urotöissä ainakin jokaisen luvun alussa on kirjainvinjentti. (Sellaisia saisi olla kirjoissa enemmänkin!)

Muumilaakson kartassa on monia kiinnostavia pikku yksityiskohtia. Miksi esimerkiksi Hattivattien saaren huippu tulee yli rajojen, ulos kartasta? Kartoissa esiintyy myös esim. merihirviöitä, kuten joskus varhaisissa kartoissa esiintyi: ehkä niillä haluttiin pelotella merenkulkijoita pysymään poissa tuntemattomilta vesiltä, tai tuntemattomilla alueilla oikeasti uskottiin lymyilevän merihirviöitä. (Jotka nekin onnistuvat Janssonin kuvituksissa mielestäni näyttämään jotenkin sympaattisilta.)

Luennolla kävi Nupponen pohti myös sitä, että kaikista kartoista ei välttämättä voi sanoa, ovatko ne karttoja vai kuvituskuvia. Muumikirjojen edetessä myös Janssonin kuvitustyyli muuttuu, kuvituksen tekstin ulkopuoliset elementit vähenevät ja lopulta tyyli muuttuu abstraktimmaksi.

Hämmentävää oli huomata, että kartoissa Muumitalon paikka vaihtelee aika tavalla. Eikö Jansson halunnut päättää, missä se sijaitsee? Muumitalon pienoismalli poikkeaa myös kuvituksissa näkyneestä muumitalosta. Tähän Jansson on vastannut, ettei tiennyt kirjoittaessaan, miltä talo näyttää tässä maailmassa.

Muumipapan urotöitä lukiessaan kuvitusten tarkasteluun voisi käyttää paljonkin aikaa, niin paljon kaikkea jännittävää niistä löytyy. Salaluukkuja puissa, tekstissä mainitsemattomia kuumailmapalloja horistontissa... Kuvat tukevat tarinaa. Ei tämä Muumilaakson marraskuuta voittanut, mutta pidin kovasti lukemastani. Lukeminen oli myös erilaista kuin ennen, kun pohjalla oli Finnconin mielenkiintoinen luento.

Mitä te pidätte kuvituksista kirjoissa? Te jotka itse kirjoitatte, oletteko haaveilleet kuvittamisesta tai siitä, että joku kuvittaisi tekstinne?


torstai 17. heinäkuuta 2014

Finnconia II

Edellisessä postauksessa käsittelin lauantain paneeleita. Nyt on sunnuntain vuoro.

Lauantain Finnconin jälkeisten juhlinnan jälkeen seuraavana aamuna pääsimme kuin pääsimmekin kuitenkin suhteellisen ajoissa paikalle uudestaan. Kävin vain kolmessa paneelissa:

klo 11 Avaruussodankäynti
klo 13 How women are treated in publishing
klo 14 LGBT in SciFi and Fantasy

Kaverini houkutteli minut kuuntelemaan avaruussodankäyntiaiheista luentoa. (Okei, ei minua tarvinnut kauheasti suostutella, sillä olin varovaisen kiinnostunut aiheesta.) Antti Eronen on sicifkirjailija (jonka kirjat tosin eivät ole itselleni tuttuja) ja hän selvästi tietää paljon aiheestaan. Minulle suurin osa jutuista meni yli ymmärrykseni. Linnunradan käsikirja liftareille on lempiscifikirjani, ja eikä sen ole tarkoituskaan olla tieteellisesti uskottavaa scifiä. Muuten olen lukenut lähinnä dystopioita ja nuorempana ahmin Jules Vernen; avaruuteen sijoittuvia juttuja on tullut luettua vähemmän. Kymmenen vuotta sitten aloin kirjoittaa scifiromaania, josta sain valmiiksi osan ensimmäisestä luvusta.

Vaikka monet jutut menivätkin yli ymmärrykseni, opin seuraavaa:
- raketeilla ei tarvitse olla siipiä, aerodynaamisuus ei tärkeää
- avaruudessa on kolme ulottuvuutta, vihollinen voi hyökätä mistä päin vain ja komentosillan sijoittaminen "ylhäälle" on tyhmää
- raketit eivät ole lentokoneita eivätkä laivoja (miksi niissä silti on laivastotermit käytössä?)
- avaruudessa ei voi olla näkymätön. Ei siis häivealuksia. Avaruus on kylmä ja lämpö näkyy sitä vasten aina (tai jotakin sinne päin.)
- avaruusaluksissa ei ole ikkunoita, tai ei ainakaan kannattaisi olla
- Aseita on tyhmiä ja ei tyhmiä. Torpedot ovat tyhmiä. Ei tyhmiä aseita en muista. Ainakin laserit ilmeisesti toimivat avaruudessakin.


Tämän jälkeen kiertelimme myyntipöytiä ja jossain välissä näimme lohikäärmeitäkin. Seuraava seuraamani keskustelu oli How women are treated in publishing, jossa puhumassa olivat Cheryl Morgan, Johanna Sinisalo, Elizabeth Bear, Salla Simukka ja Tanya Tynjälä.


Tanya Tynjälä, Cheryl Morgan, Salla Simukka ja Johanna Sinisalo

Vaikka aihe oli kiinnostava, se jäi ehkä jotenkin vaisuksi. Voi olla, etten ihan täysin pysynyt kärryillä keskustulusta kaiken aikaa ja osallistujat pitivät hyvin pitkiä puheenvuoroja. Olisin myös odottanut enemmän henkilökohtaisia kertomuksia, nyt liikuttiin aika yleisellä tasolla.

Vaikka voisi ajatella, että Suomessa asiat ovat aika hyvin, rakenteissa piilee ongelmia. Sinisalo nosti esimerkiksi vuoden, jolloin kaikki Finlandia-ehdokkaat olivat naisia, mistä nousi kohu, jotkut pitivät tätä feministien salajuonena tai jonakin vastaavana. Jos kaikki ehdokkaat olisivat olleet miehiä, olisiko kohua noussut? Tuskinpa, luulen. Miksi kirjailijan sukupuolella on väliä, eikö tarkoitus ole palkita "paras" kirja? Simukka kertoi, että häneltä on kysytty, voivatko pojat lukea hänen Lumikki-trilogiaansa, jossa päähenkilönä on tyttö. Kyselijät ovat olleet aikuisia, nuoret eivät ole kyselleet. Aikuiset siis tekevät asioista ongelmia ja totta kai asenteet periytyvät helposti.

Kustantamotkin ovat juurtuneita vanhoihin perinteisiin. Kustantamoissa ajatellaan, että miehet lukevat vain miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset molempien, naisten kirjallisuus on viihdettä ja miesten vakavaa kirjallisuutta. Kirjakaupoissa fantasiapöydissä on naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, mutta scifipöydissä se loistaa poissaolollaan, kertoi Morgan. Joku panelisteista, en ikävä kyllä muista kuka, sanoi, että nuortenkirjallisuudella on isommat markkinat kuin scifillä, ja naisten on helpompi saada scifinsä läpi, jos se naamioidaan ya-kirjallisuudeksi.

Erityisesti paneelista jäi mieleen, että Iso-Britanniassa naisten on niin paljon vaikeampi saada kirjojaan julki, että monet heistä saavat kirjansa helpommin julki amerikkalaisilla kustantamoilla.

Viimeisena oli vuorossa LGBT in SciFi and Fantasy. Tässä keskustelivat Markku Soikkeli, Suzanne van Rooyen ja Cheryl Morgan. Paneelissa kerrottiin, että 1940-luvultakin on sicifä, jossa esiintyy lgbt-hahmoja. (Tällöin hahmoista tosin on tehty alieneita.)

Suzanne korosti, että monimuotoista kirjallisuutta tarvitaan. Hänestä on hienoa kirjoittaa näistä aiheista. Monissa kirjoissa, joissa esiintyy vähemmistöhahmoja, on stereotypioita ja kliseitä, joka voi johtua tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä. Paneelissa törmäsin ensimmäistä kertaa termiin white washing kirjojen yhteydessä - kirjojen kansiin on laitettu vaaleita blondeja, vaikka hahmo olisi tumma, mikä kuulostaa älyttömältä. Millä oikeudella kustantamot menevät muuttelemaan ihonvärejä tai ihmisten suuntauksia? Jossakin esimerkissä hahmoja oli myös pesty heteroiksi. Van Rooyen toivoo, että myös päärooleissa olisi enemmän vähemmistöjä, ei pelkästään sivurooleissa. Morgan muistutti kirjakauppojen suuresta vallasta.

Van Rooyen puhui siitä kuinka kustantajat ovat varovaisia. Jos Jenkeissä leffassa kaksi poikaa suutelee, ikäraja nousee heti, toisin kuin jos tyttö ja poika suutelevat. Arvosteluissa saattaa näkyä varoituksia, joissa kehotaan olemaan varuillaan "biseksuaalisen sisällön" takia. Hän ei myöskään näe fan fictionin lgbt-hahmoja parhaana prepresentaationta.

Lopuksi paneelissa kysyttiin vinkkejä miten kirjoittaa hyviä lgbt-hahmoja. Cheryl Morgan korosti kunnioitusta ja ettei ole hyvä yrittää häivyttää identiteettiä. Ketä henkilöt ovat sukupuoltensa takana? Saimme myös kirjallisuuslistan.

Shoppasin viikonlopun aikana kaksi kirjaa: Magdalena Hain Kerjäläisprinsessan ja Dyynin. Lisäksi ostelin pöllötarroja. Niitä ei voi vastustaa.

Muumi-luennosta tulee juttua vielä myöhemmin, kunhan saan luettua yhden muumikirjan, jonka sen inspiroimana aloitin. Puolessa välissä mennään jo.

Kaiken kaikkiaan viihdyin Finnconissa erinomaisesti. Tilat olivat pienemmät ja ahtaammat kuin viime vuoden conissa, mutta minua se ei niin haitannut. Onnekseni mahduin kaikkiin paneeleihin, joihin tahdoinkin. Ihan niin paljon kiinnostavaa ohjelmaa ei ehkä ollut kuin viime vuonna, mutta reissu kannatti kyllä.

EDIT: Ostin myös Roald Dahlin Annok Iplikin.