Lukuja XII + kissamaista menoa

Tarinassa on 60 125 sanaa ja 260 liuskaa. Hui. Ei enää montaa lukua jäljellä. Ei jos tahdon pitää tämän kasassa. Olen saanut tällä viikolla uutta iloa ja intoa kirjoittamiseen. Kiitos kuuluu ihanalle koelukijalle ja ystävälleni, joka on lukenut käsikirjoitukseni. Hän sanoi melkein tukehtuneensa nauruun junassa lukiessaan. Se oli tarkoituskin. Ei siis tukehtuminen vaan lukijan saaminen nauramaan. Ilahduin kovasti hänen sanoistaan, mutta olen sanonut, että myös negatiivinen kritiikki on suorastaan toivottavaa.

Pidän siitä, että tekstissä on huumoria. Mielestäni minulla on hyvä huumorintaju, mutta ymmärrän kyllä, etteivät kaikki ole samalla aaltopituudella kanssani. (En minäkään ymmärrä kaikkien huumoria.) Esimerkiksi yksi kaverini ei koskaan tunnu tajuavan vitsejäni, ja minun mielestäni hän ei sano huumorilla juuri koskaan mitään.

Kummalla on komeampi häntä? Koiralla vai kissalla?
Tietysti kissalla.
Väiski ei suostunut kunnolla poseeraamaan.


Vera Vala haastoi blogissaan nostamaan pinnalle pieniä blogeja ja otti itse esimerkiksi blogeja, joilla on alle viisikymmentä vakituista lukijaa. Minun vakituisesti seurailemani blogit löytyvät tuosta sivupalkista ja voin suositella kyllä tutustumaan kaikkiin. Välillä toki piipahdan muissakin blogeissa. Kirjoittamisaiheisista pisimpään olen seurannut Satakielen sanoin -blogia, jossa Satakieli kirjoittaa kirjoittamisharrastuksestaan ihailtavan analyyttisesti, ja Missio kässäri -blogia, joka on hykerryttänyt minua monta kertaa. Nämä löysin jo ennen kuin perustin oman blogin. Suurimmalla osalla lukemistani blogeista, kuten edellä mainituilla, on jo kymmeniä lukijoita ja kaikista en tiedä, mutta tietämistäni pienemmistä voisin nostaa tässä esiin (aakkosjärjestyksessä) esimerkiksi Iloksi muuttuu, Kirjailija(ko) ja vaikkapa Pieni piilopaikka, joka tosin ei ole kirjallisuusblogi vaan käsittelee kauneudenhoitoa ja käsitöitä. Seuraan myös joitakin sellaisia blogeja, joita en kehtaa tunnustaa seuraavani. :D

Kommentit

  1. Minä olen näin jälkikäteen tajunnut, että oli tosi tärkeää, että ihan ensimmäiset koelukijani olivat hyvin kilttejä arvioissaan. Kun seitsemäs (kahdeksas?) koelukija olikin sitten sieltä kriittisimmästä päästä, se olikin vielä liian aikaisin. Siitäkin kritiikistä pyrin kyllä ottamaan irti parhaat palat, ja tein muutoksiakin käsikirjoitukseen, mutta ihan purematta en sitä kyennyt nielemään. No, purematta en ole kyllä niellyt kenenkään ehdotuksia tai kommentteja, mutta varsinaista "kritiikkiä" sain vain yhdeltä koelukijalta. Ja täytyy sanoa, että nyt, kun olen saanut tästä käsiksestä kommenttia kahdelta eri kustannustoimittajalta (kahdesat eri kustantamosta) niin heilläkin on ollut todella kiltti ja hienotunteinen tapa antaa kommentteja. Mikä vain vahvostaa näkemystäni siitä, että ei ole kyse siitä, mitä käsiksestäsi sanotaan, vaan miten se sanotaan. Eli kullanarvoinen on koelukija, joka huomaa käsiksen heikot kohdat ja osaa vielä ilmaista ne ilman, että kirjailijan itsetunto kärsii. Periaatteessa homma on niin vaikeaa, että tosi hyvin siihen kykenevät vain arvosteluplveluiden kriitikot tai ammattimaiset kustannustoimittajat kirjailijakollegoiden lisäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Vera!

      Se on kyllä tärkeää, että aluksi saa "lempää" arvostelua. Minä nimittäin sain ekasta (joskus 15-17-vuotiaana kirjoittamastani) käsikirjoituksesta arvostelupalvelusta mielestäni aikamoista murskakritiikkiä ja pahaltahan se tuntui. (aiheesta löytyy lisää http://lukuhoukka.blogspot.com/2012/01/palaute-vs-palaute.html) Melkein masennuin, mutta jatkoin kirjoittamista, ja seuraavalla kerralla sainkin paljon kivempaa palautetta :D Tästä minkä kaverini nyt on lukenut, olen saanut lähinnä positiivista palautetta (vain kaverini tosin on lukenut kokonaan) ja se minua epäilyttää, en halua tuudittautua turhaan luuloihin :) Koelukijat ovat kyllä kullanarvoisia, jos he ovat vähänkään kiinnostuneita kirjallisuudesta ja osaavat vielä jotain siitä sanoa.

      Poista
  2. Eksyin tänne lukuisia eri teitä, mutta oli pakko pysähtyä kommentoimaan... kun näin kuvan tuosta kissasta ja luin kuvatekstin. Koska siis mulla on samanlainen kissa ku sulla, eri värityksellä vaan, ja senki nimi on Väiski XD oli vaa nii hulvaton yhteensattuma, että oli pakko tulla kommentoimaan siitä.

    Ja blogisi näyttää muutenkin tosi kiinnostavalta, voisin alkaa lueskella tätä. Kirjoittajanaisia olen siis minäkin ~

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Sanna! Kiva kun eksyit! Minäkin kävin heti kurkkaamassa sinun blogiasi, vaikutti tosi kiinnostavalta, pitää pistää seurantaan.

      Minä olen myös kissaihmisiä. ^_^ Vaikka tämä kuvissa asuva herrasmies asuukin äitini luona, koska en asu enää kotona, mutta meidän ja minun kissahan se on. :) Hän oikeastaan nimeltään Väinö mutta Väiskiksi häntä joskus kutsun. Olisipa kiva nähdä sinun kissastasi kuva, onko sinulla niitä blogissasi? Onko se rotukissa/maatiaiskissa? Koska Väiski on osittain norjalainen metsäkissa ja siksi hänellä on tuollainen turkki.

      Poista
    2. Mun Väiskistä on kuva blogissa, ei paras mahdollinen mutta löytyy. Se on merkinnässä "Heinäkasa", aika lopussa :D mun käsittääkseni Väiski on ihan maatiaiskissa. Sellanen mustavalkonen karvakasa joka rakastaa maata selällään koko ajan. ♥

      Poista
  3. Joooooo piti kirjoittaa vaikka mitä mutta ajatus ei kulje koska toi kissa on TUITUITUITUITUITUI IIIIIIHIHIHIIH AAAAAAAAA PURRRRRRR.

    Niin joo niin joo.

    Ja alan epäillä että Väiskillä ja meidän Emililla on yhteisiä sukujuuria koska ei vittu voi kaks eri kissaa näyttää noin samalta.

    Eikun ainiin, kiitos hykerryttämiskommentista! Ja pidetään yhtä jatkossakin toisiamme mainostamalla, aaaaa, kirjoittajien yhteisö<666

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väiski on kyllä niin tuituituiii <3 välillä ihan unohtaa että se on petoeläin. (Suuri Hiirtenmetsästäjä.) Älytön karvakasa joka venyy joskus mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Pitää vielä esitellä joku päivä toinen kissa täällä, se on aivan erinäköinen.

      Sinun pitäisi laittaa kyllä kissastasi kuva blogiisi jos hän on saman näköinen kuin Väiski! En muuten usko! Ties vaikka omistavat samoja esi-isiä.

      Ajattelin että pitäähän minun yrittää kantaa korteni kekoon kun omakin blogini oli saanut vähän mainostusta osakseen. Toivottavasti joku eksyy löytämään itselleen uusia blogeja näinkin :)

      Poista
    2. No ei se varmaan tunnu niin samannäköiseltä nyt kun olen hehkuttanut miten samannäköisiä ne ovat mutta ehkä minä joku päivä uskallan laittaa kuvan. Yksi on itse asiassa mahtava: olen siinä kirjoittamassa katti sylissä ja se puree kynää ja on että haista vittu lopeta se. Ja toinen kissani tosiaan melkein söi käsikseni kannen.

      Poista
    3. Aina sanotaan että koirat sitä tekee, mutta kissatkin osaa. Meillä oli kerran kissa joka söi melkein kokonaisen pahvilaatikon.

      Kissat kyllä tietävät miten asioita luetaan. Annapas olla jos yrität lukea sanomalehteä tai läksyjä niin kyllä kissa tulee sen päälle makaamaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit!