“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Where do I begin?

...to tell the story of how great a love can be...

Okei unohtakaa lauseen loppu (paitsi jos olette kirjoittamassa rakkaustarinaa Love storyn hengessä - siinä on muuten yksi maailman surullisimmista kirjoista ja elokuvista), mutta olen mietiskellyt, millainen on hyvä aloitus kirjassa. Alkua hehkutetaan joka paikassa kaikkein tärkeimmäksi. Ei lopputekstikään surkeaa saa olla, mutta jos alku ei kiehdo ja saa lukijaa innostumaan tekstistä, käsikirjoitus lentää kustantamossa roskiin. (Voi se tietysti lentää muutenkin.)  Näin olen ymmärtänyt ja se on ihan ymmärrettävää, vaikka itse olen niin tunnollinen lukija, että kahlaan kirjat yleensä loppuun asti, vaikka alku olisi maailman tylsin. Joskus kahlaus palkitaan, joskus ei. Millainen olisi hyvä aloitus? Pohditteko äärimmäisen tarkkaan jo ensimmäistä lausetta?

Jari Tervo voitti äskettäin Lause-Finlandian aloituslauseellaan Minut kihlattiin kehdossa. (Layla, WSOY 2011.) Lauseessa on kieltämättä jotain kiehtovaa, sanat sointuvat toisiinsa. Täytyy silti tunnustaa, etten pidä Jari Tervon kirjoista. Ehkä minun ei pitäisi sanoa mitään, sillä olen lukenut häneltä vain yhden kirjan. Minusta se oli niin kamala, etten ole Tervon kirjoihin sen jälkeen tutustunut. Uutisvuotoa katson kyllä mielelläni!

Edward Bulwer-Lyttonin Oli synkkä ja myrskyinen yö -aloitusta taas on pidetty niin huonona, että sen kunniaksi on järjestetty vuodesta 1982 asti huonon kirjoittamisen kilpailu. (Suomessakin on ollut jokin vastaava? Eikö?)

Marke oli omassa blogissaan paljastanut kirjansa mielenkiintoisen aloituksen. Samoin ainakin Ahmu, Outi/Kaksi sivuaRooibos, ja Iloksi muuttuu. Tässä on joitakin omiani:

Sinä päivänä kun X lakkasi hengittämästä, paistoi aurinko.

- Minusta tämä on tavallaan hyvä aloitus siinä mielessä, että siinä mennään suoraan asiaan, mutta mutta, siinä puhutaan säästä. Jos minä olen jotakin oppinut kirjoittamisesta niin sen, että sään kuvailulla ei saisi koskaan aloittaa tekstiä. Ehkä juuri siksi Bulwer-Lytton parkakin tuli kuuluisaksi kehnosta alkulauseestaan.

"Mitä helvettiä?"
- Nonni. Tämä on tällä hetkellä elämäni rakkaimman tarinan aloitus. Se on... no, se nyt on ollut sellainen vuosikausia. En ole siihen erityisen kiintynyt enkä tiedä onko se kovin toimiva. Minulla oli aivan toinen aloitus mielessä:

Se sattui nättinä päivänä. Aurinko paistoi, häikäisikö, en tiedä.
- Kaikessa kömpelyydessään pidin tästä aloituksesta paljon. Sain kuitenkin palautetta, että heitä aloitus roskiin ja aloita yllä mainitulla repliikillä. On kuulemma parempi aloittaa suoraan tapahtumista kuin pitkästyttää lukijaa aluksi kuvailulla. Ja sitten kaiken lisäksi olin mennyt tekemään The Kielletyn jutun: aloitin sään kuvailulla.

Sitten aloitus, joka on mielestäni korkeintaan keskinkertainen:

Tuijotin satamaterminaalin tihkuisen lasin läpi laivaa, joka kellui jyhkeästi paikoillaan ja odotti että saisi nielaista matkustajat sisäänsä.
- Tässä aloituslauseessa on tahallinen pilkkuvirhe, jolle en enää jälkikäteen keksi mitään perusteluja.

Aloittaminen saa hiukseni harmaantumaan! Tai siis, aloitus kyllä sujuu, mutta kun alan jälkikäteen editoimaan aloituksia, niin järki meinaa lähteä.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kivaa viikkoa

En tiedä onko tämä piirtämäni siili kauheasti siilin näköinen (en ole ikävä kyllä koskaan tavannut yhtään), mutta joka tapauksessa tämä siili haluaa toivottaa kaikille oikein hyvää alkanutta viikkoa!

Siili, Erinaceus europaeus. (Kuvaa voi napsauttaa suuremmaksi.)

Btw, en täysin varauksetta hehkuttanut Nälkäpeli-leffaa, mutta leffan soundtrack on kyllä ihana. Ja surullinen....!

EDIT: Jälleen uusi työpaikkahylsy. "Sijaisuuteen tuli 26 hakemusta... blaa blaa blaa valintamme ei kohdistunut sinuun... blaa blaa blaa..." Kai näitäkin sitten voi kerätä samaan tapaan kuin käsishylsyjä. Seuraavan kerran kun joku poliitikko/sarasvuo/wahlroos/muuten vaan rikas valittaa, että nuoret on laiskoja eikä hae töitä vaan lojuu sohvalla, minä tulostan nämä kaikki hylsyni ja lähetän ne sille.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Elefanttilöytö

Tein kirpputorilta mahtavan norsulöydön. Minut tuntevat ehkä tietävätkin, että minulla on yli viisikymmentä norsua. (Ne ovat onneksi hyvin pieniä.) Rakkain norsu on kuitenkin joskus lapsena lahjaksi saamani vaaleanpunainen pehmoelefantti. Vuosia myöhemmin löysin kirpputorilta samanlaisen pehmon, eri värisenä vain. Nyt minulla on niitä viisi, ja vuosikausiin en ole löytänyt yhtään lisää samaan sarjaan (niitä ei varmasti ole valmistettu vuosikausiin). Mutta tänään! Lauma sai uuden vaaleanpunaisen pehmoelefantin jäsenekseen. Kaksikymmentä senttiä. Työhakemuksilla pitäisi kuulemma erottua. Olen niin kyllästynyt niiden kirjoittamiseen, että tekisi mieli kirjoittaa, että olen surkea kaikessa. Ehkä sillä erottuisi. Mutta pitäisiköhän minun sittenkin mainita, että olen aikuinen mutta harrastan norsujen keräilyä?!

Asiaan. Niinhän siinä kävi, että luovan kirjoittamisen piiri peruuntui. Kuitenkin, pitkän harkinnan jälkeen, annoin tarinani yhdelle piiriläiselle luettavaksi (hän pyysi sitä). Hän lupasi lukea sen, vaikka sanoin sata kertaa, etten oleta hänen ehtivän tehdä sitä. Kuulostin varmaan hullulta, kun toistin samaa asiaa niin moneen kertaan, mutta en halua kuulostaa siltä, että tyrkyttäisin raapustuksiani ihmisten luettavaksi... :)

Sataa lunta.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Lukuja taas

Olen seonnut luvuissa.

Matematiikka ei ole vahvinta aluettani, ja roomalaiset numerot eivät vain mene jakeluun.

En ole saanut moneen päivään mitään aikaan, mutta tarinan viimeisin tilanne on: 61 080 sanaa ja 266 liuskaa. Miten sitä saisi kirjoitettua viimeiset luvut? En halua, että tämä tarina loppuu. Olen kiintynyt henkilöihini, ehkä liikaakin.

Pahoitteluni edellisistä synkistelevistä vuodatuksistani ja kiitos kaikista rohkaisevista kommenteista. En voi vannoa etteikö vuodatuksia tulisi lisää, mutta kuitenkin. Olen nyt diagnosoinut itselleni kevätvalohäiriön. Tiedän, itselleen ei saa diagnosoida mitään ja tuollaista ei taida olla edes olemassa. Mutta lisääntynyt valo voi saada kuulemma ahdistumaan, kun aivot eivät osaa käsitellä sitä pitkän pimeyden jälkeen, ja täällä on alkanut aurinko paistaa vasta viime viikolla kunnolla.

Ei tosin kuulosta järkevältä, valonhan pitäisi piristää. Luultavasti minua vaivaa vain mökkihöperyys, mutta onhan sitä kiva keksiä kaikenlaisia selityksiä. Olen ajatellut, että jos worst scase scenario toteutuu, eli työtä ei löydy, niin hakeudun johonkin vapaaehtoistyöhön. Olisiko hyvä idea? Ei tarvitsisi nököttää koko ajan kotona. SPR:llä ja seurakunnilla on joitakin vapaaehtoisjuttuja, onkohan muita olemassa?

EDIT: Toivottavasit nämä päättömät höpötykseni eivät ole karkottaneet kaikkia lukijoita. Lupaan palata hieman järkevämpiin ja kirjoittamisaiheisiin postauksiin lähipäivinä!

EDIT 2: Kuinka ihastuttavia lohikäärmeitä Games of thronesissa olikaan!

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Lukuja XII + kissamaista menoa

Tarinassa on 60 125 sanaa ja 260 liuskaa. Hui. Ei enää montaa lukua jäljellä. Ei jos tahdon pitää tämän kasassa. Olen saanut tällä viikolla uutta iloa ja intoa kirjoittamiseen. Kiitos kuuluu ihanalle koelukijalle ja ystävälleni, joka on lukenut käsikirjoitukseni. Hän sanoi melkein tukehtuneensa nauruun junassa lukiessaan. Se oli tarkoituskin. Ei siis tukehtuminen vaan lukijan saaminen nauramaan. Ilahduin kovasti hänen sanoistaan, mutta olen sanonut, että myös negatiivinen kritiikki on suorastaan toivottavaa.

Pidän siitä, että tekstissä on huumoria. Mielestäni minulla on hyvä huumorintaju, mutta ymmärrän kyllä, etteivät kaikki ole samalla aaltopituudella kanssani. (En minäkään ymmärrä kaikkien huumoria.) Esimerkiksi yksi kaverini ei koskaan tunnu tajuavan vitsejäni, ja minun mielestäni hän ei sano huumorilla juuri koskaan mitään.

Kummalla on komeampi häntä? Koiralla vai kissalla?
Tietysti kissalla.
Väiski ei suostunut kunnolla poseeraamaan.


Vera Vala haastoi blogissaan nostamaan pinnalle pieniä blogeja ja otti itse esimerkiksi blogeja, joilla on alle viisikymmentä vakituista lukijaa. Minun vakituisesti seurailemani blogit löytyvät tuosta sivupalkista ja voin suositella kyllä tutustumaan kaikkiin. Välillä toki piipahdan muissakin blogeissa. Kirjoittamisaiheisista pisimpään olen seurannut Satakielen sanoin -blogia, jossa Satakieli kirjoittaa kirjoittamisharrastuksestaan ihailtavan analyyttisesti, ja Missio kässäri -blogia, joka on hykerryttänyt minua monta kertaa. Nämä löysin jo ennen kuin perustin oman blogin. Suurimmalla osalla lukemistani blogeista, kuten edellä mainituilla, on jo kymmeniä lukijoita ja kaikista en tiedä, mutta tietämistäni pienemmistä voisin nostaa tässä esiin (aakkosjärjestyksessä) esimerkiksi Iloksi muuttuu, Kirjailija(ko) ja vaikkapa Pieni piilopaikka, joka tosin ei ole kirjallisuusblogi vaan käsittelee kauneudenhoitoa ja käsitöitä. Seuraan myös joitakin sellaisia blogeja, joita en kehtaa tunnustaa seuraavani. :D

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Marian ilmestyskirja

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja
Muruja-kustannus 2011
Kansi: Reinhard Schmid
229 s.

Tätä kirjaa on kehuttu monissa blogeissa, ja koska kirjailija Maija Haavisto nostaa mielenkiintoisia aiheita esiin omassa blogissaan, päätin lainata tämän kirjastosta. Marian ilmestyskirjan on kustantanut pieni Muruja-kustannus. Yritin huvikseni googlata lisätietoja kustantamosta ja sen kirjoista, mutta kustantamon nettisivut eivät jostain syystä toimi.

Marian ilmestyskirjan kansi on kaunis ja ajatuksia herättävä. Kansitaiteesta kiinnostuneiden kannattaa muuten käydä kurkkaamassa vuoden 2011 kauneimmiksi kirjoiksi valittuja Kauneinkirja.fi -sivustolla.

Kirjan päähenkilö Maria sairastuu äkillisesti kesämökillä ja palaa kesäloman jälkeen kouluun pyörätuolissa. Aiemmin olen lukenut pari kirjaa, joissa päähenkilö on pyörtuolissa: Varpu Vilkunan Rulla (1991) ja Jukka Parkkisen Rahunen Ruotsista (1993). (Molemmat ovat nuortenromaaneja ja siis hyvin erilaisia kuin Marian ilmestyskirja, vaikkakin myös Rahunen Ruotsissa -kirjassa lääkärit eivät löydä Johnnyn jaloista mitään vikaa, vaikka hän ei pysty kävelemään.)

Maria makaa sairaalassa aikansa, mutta lääkärit eivät osaa auttaa häntä. Maria ei luotakaan lääkäreihin kivuliaiden ja turhien toimenpiteiden jälkeen. Diagnoosiksi tarjotaan milloin luulosairautta, milloin masennusta. Äiti vakuuttaa, että Maria paranee, mutta Maria ei usko. Hän jää ulkopuoliseksi koulussa ja sen ulkopuolella, mutta saa kuitenkin kavereita lukiossa ja myöhemmin työnsä ja netin kautta. Marian ilmestyskirjassa seurataan aikaa Marian lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Synkät tapahtumat ahdistavat Mariaa ja hänen sairautensa välillä pahenee, mutta loppujen lopuksi hänen elämässään näkyy myös toivonpilkahduksia. Piirtäminen on Marialle rakas harrastus, mutta siihen hänen voimansa eivät aina riitä.

Marian ilmestyskirja käsittelee tärkeitä ja vakavia aiheita. Marian kautta lukija pääsee tutustumaan pyörätuolipotilaan ja pitkäaikaissairaan elämään. Kirja ei anna aiheestaan siloteltua tai ruusuista kuvaa. Kirjan luki helposti ja nopeasti parissa päivässä läpi ja se antoi ajattelemisen aiheitta. Kuitenkin kirjassa oli seikkoja, jotka häiritsivät minua. En hirveästi pitänyt päähenkilöstä, Mariasta. Mielestäni hän oli perusnegatiivinen ihminen. Hänen kyynisyytensä on toki perustelua, sillä hän kokee paljon kammottavia asioita. Siksi minulle tulikin lukiessa huono omatunto, kun en osannut tuntea empatiaa Mariaa kohtaan. Myös monet muut kirjan hahmot ovat aika epämiellyttäviä: Marian mummi on alkoholisti, äiti kerta kaikkisen kamala, ensimmäinen poikaystävä Teo jonkin sortin nihilisti ja kaveri Sini tahtoo sairastua anoreksiaan tehdäkseen siitä taidetta. Pidinkin enemmän Lyydin ja Sakarin hahmoista. Samoin pidin Eijaa hyvin kiinnostavana. Pidin siis kirjan tarinasta, mutta joihinkin henkilöihin oli vaikea samaistua.

Kirjan kieli on enimmäkseen sujuvaa, mutta siitä tuli minulle vähän hiomaton vaikutelma. Ehkä kirjailija on tarkoituksella tavoitellut huoletonta kieltä rankkojen aiheiden vastapainoksi, mutta silti aikamuotojen hyppely häiritsi vähän, samoin jotkin kielioppivirheet sattuivat kielikorvaani (esim. "Opettaja ei anna minulle lupaa viettää välitunnit sisällä"). Ne eivät kuitenkaan hidastaneet lukemista. Joidenkin arvostelujen mukaan Marian ilmestyskirja päättyy liian äkkiä, mutta minusta kirja päättyy sopivaan kohtaan.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea erilaisista ihmisistä ja aiheesta, jota ei ole niin paljon käsitelty kaunokirjallisuudessa - tämä kirja on lukemisen arvoinen.

Lainaus kirjasta:
     En tahdo pelata Afrikan tähteä tai tuijotella kaleidoskoopin halpoja paljettikuvioita. Haluan piirtää ja lukea, mutta en jaksa kumpaakaan. Äiti lainaa minulle kirjastosta punakantisissa muovipaketeissa olevia kasettikirjoja, joita kuuntelen hänen Walkmanillaan, mutta pelkkä äänikin uuvuttaa minut. Yritän jopa kehittää itselleni mielikuvitusystävää, mutta en onnistu.
     Lääkärit eivät ole ollenkaan samaa mieltä siitä, mikä minua vaivaa.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Kuinka paljon päähenkilösi muistuttaa sinua?

En ole vielä täysin toipunut järkytyksestä, joka minua eilen kohtasi, kun yritin tehdä pizzaa. Suuresti himoitsemani herkkusienisäilykepurkki oli sisältä täynnä valkoista töhnää, jota myös homeeksi kutsutaan, ja herkkusienet olivat muuttuneet mustiksi. Haju oli hirveä. Purkin parasta ennen -päivämäärä oli vuonna 2014. Jäi syömättä nämä herkkusienet. Hyi hitto.

Vähän aikaa sitten koin pienemmän järkytyksen. Sain eräästä runostani hyvin kummallista palautetta. Lukija oli tehnyt runosta päätelmiä lapsuudestani ja äitisuhteestani. Yritä siinä sitten selittää, että runo on täysin fiktiivinen eikä kerro minusta, kun lukija oli sitä mieltä, että kaikki runot kertovat kirjoittajastaan.

Suurin osa lukijoista kai tajuaa, että kertoja ja kirjoittaja eivät ole sama ihminen. (Pois lukien nämä ihmiset, jotka kiskovat näyttelijöitä hihasta kaupassa ja käskevät näitä lopettamaan juomisen tai pettämisen - vaikka tämä kaikki olisi tapahtunut saippuasarjassa.) Kuitenkin, koska joillekin tämä tuottaa vaikeuksia, aloin miettiä, paljonko päähenkilöni muistuttaa minua siinä tapauksessa, että lukija (jos tämä nyt saa ikinä lukijoita) saa päähänsä, että olen kirjoittanut itsestäni, ja kuinka paljon tämä menee metsään.

Tässä siis joitakin eroja/yhtäläisyyksiä:

- Päähenkilöni on rikas. Tai oikeastaan hänen perheensä on. Minä en tiedä rikkaana olemisesta mitään, paitsi että kuvittelen, että on varmasti mukavaa, kun voi ostaa juustoa. Minä olen aina ollut köyhä, niin köyhä kuin Suomessa nyt ylipäätään voi olla, eikä tilanne näytä lähiaikoina parantuvan. (Tiedän. Ei pitäisi valittaa. Afrikassa ihmiset näkevät nälkää.)
- Päähenkilöni on poika. Minä en. Olen huomannut, että kirjoitan mielelläni poikapäähenkilöistä, ehkä juuri siksi, että heitä olisi vaikea yhdistää minuun.
- Hänellä ei juuri ole kavereita koulussa. No, tämä sopii kai minuunkin, koska minulla ei ollut yläasteella paljon kavereita, tilanne parani vasta lukiossa. Nyt yläaste on kaukana takana päin, onneksi. Inhosin niitä kolmea vuotta.
- Hän on aika omituinen. Ehkä minäkin olen.
- Hänellä on kilpikonna. Minulla ei ole. Olen kyllä aina tahtonut kilpikonnan. Ne elävät vanhoiksi.
- Korkeanpaikankammo. Minulla ja hänellä. Sen sijaan en pelkää lentokoneita. Olen ollut lentokoneessa vain kerran, viime vuonna, eikä se tuntunut missään.
- Käytämme molemmat silmälappuja nukkuessamme. Älkää kysykö.
- Päähenkilöni, ja oikeastaan kaikki henkilöni, ovat jotenkin hysteerisiä. Toivottavasti minä en ole. :)
- Päähenkilöni haluaa pelastaa maailman. Halusin minäkin, nuorempana. Sitten tajusin, ettei siitä tule mitään. Päähenkilöni ei ole vielä tajunnut.
- Päähenkilöni ei katso televisiota. Minä katson, liikaakiin. Hän on myös musikaalisesti hyvin lahjakas, minä en osaa oikeastaan edes hyräillä, ja mitä tulee sävelten erottamiseen, erotan juuri ja juuri mollin duurista.

Onhan näitä enemmänkin, mutta tässä nyt sellaisia, jotka eivät hirveästi paljasta juonta. Muistutatteko te päähenkilöitänne - tarkoituksella tai tahattomasti? :)

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Lukuja XI

Tuntuuko ikinä siltä, että ideat ovat päässä täydellisiä, mutta paperille siirrettäessä ne latistuvat?

Tai ettei mikään ylipäätään mene ihan niin kuin pitäisi, ehkä kuitenkin sinne päin?

Ideat. Ne muuttuvat matkan varrella. Ne ottavat uusia muotoja, hajoavat palasiksi, venyvät ja paukkuvat. Joskus kuuluu vain tussahdus ja ne katoavat kokonaan - ne eivät olleet kestäviä. Niitä on vaikea saada kiinni, ne ovat vähän kuin pilviä, vaikea vangita.

Tarinassa on 54 772 sanaa ja 238 liuskaa. Saarikoski projektin läpikäymisessä on menossa sivu 23/172. EDIT. Sivu 60/172 menossa. Tämä viime hetken korjaus- ja oikolukukierros saa olla luvan valmis tänään. En jaksa tätä enää yhtään, minulla on paljon parempia tarinoita mielessä. Ai miten niin aloitin tämän läpikäymisen vähän myöhään? No koska ensin oli joulukuu ja tammikuuhun näytti olevan hirveän pitkä aika ja sitten oli tammikuu ja helmikuuhun näytti olevan hirveän pitkä aika, ja sitten olikin jo maaliskuu. Tästä projektista en aio paljastaa kamalasti, mutta voin kertoa, että siellä mainitaan sana kärpäsenkohtalo. Se ei ehkä ole yhdyssana, mutta yhdyssanana menköön. Eikö kolmannen persoonan käskymuoto olekin ihana sijamuoto? Sitä käytetään ihan liian vähän. Se varmaan katoaa maailmasta.

Dee kyseli Missio kässäri-blogissaan, mikä inspiroi. Musiikki on kai aika yleinen inspiraatiolähde. Tässä on minun kaikkien aikojen ultimaattinen inspiraatiosuosikkini. Jos joku voi kuunnella tämän tulematta yhtään surulliseksi, niin hänellä täytyy olla kivisydän. Ideat muuttuvat matkan varrella, niin muuttuvat kappaleetkin, kun ne tehdään uudelleen, niin tämäkin. Kaikki kunnia Tears for fearsille Mad Worldistä, mutta Gary Julesin versio on sydäntäsärkevämpi.

Tämä on toinen aika uskomaton. Että joku on säveltänyt tämän kolmetoistavuotiaana, ja että siitä on kohta viisikymmentä vuotta.

PS. Tein tänään ensimmäistä kertaa lättytaikinan kauramaidosta. Hyvältä maistui! Eroa maidosta tehtyihin lättyihin ei oikeastaan huomannut.