Lukuja IV

Kohta loppuu roomalaisten numeroiden taito. Takana on noin 600 kilometriä, ulkona on nollakeli ja tarinassa on 27 503 sanaa mutta ei oikein järjestyksessä. Tärkeintä kuitenkin on, että sain sen vihdoin kirjoitettua! Nimittäin viimeisen luvun. Tarina ei suinkaan ole lähelläkään valmista, mutta minulla on tapana kirjoittaa ensimmäiseksi ensimmäinen ja viimeinen luku ja sitten tarina siihen väliin, mutta nyt ehdin kirjoittaa pitkään ennen loppua. Mutta sitten se tuli mieleeni ihan yhtäkkiä. Alku ja loppu ovat yleensä niitä, mitä muuttelen vähiten.

Lueskelin pari päivää sitten tekstiä, jonka olen kirjoittanut 2008. Tajusin, että se on luultavasti paremmin kirjoitettu kuin tämä, mitä nyt kirjoitan. Siinä on kauniimpia lauseita. Se on selkeämpi kokonaisuus. Siinä on selkeämpi juoni. Siinä ei ole yhtä paljon virheitä. Asiassa on vain suuri mutta.

Sitä ei ole kirjoitettu samanlaisella rakkaudella kuin tätä. Sitä ei ole raapustettu samanlaisella sydänverellä. Enkä minä, ennen kaikkea, pidä siitä yhtä paljon. En erityisemmin välitä päähenkilöstä. En inhoakaan, mutta ei hän tunnu ystävältäkään. Hänessä ei ole tarpeeksi särmää. En oikeastaan enää ymmärrä, miten olen saanut kirjoitettua koko jutun, se on kuitenkin suhteellisen pitkä. Aihe on ollut tärkeä, kai.

Luin junamatkalla Elina Tiilikan Myrskyn. Mietin, että olikohan tämä nyt sellainen lukuromaani. Päähenkilönä on Myrsky, maanis-depressiivinen taideopiskelija. En lukenut takakantta kunnolla ja luulin häntä aluksi pojaksi. (Tiedän Myrsky-nimisen pojan.) Aihe on tärkeä, mutta jotenkin kirja oli ärsyttävä. Tai oikeastaan Myrsky. Hän ei piitannut mistään, ei yhtään, ei kenestään, ei ollenkaan. Myrskyllä on montakymmentä tuhatta ulosotossa, hän varastelee, ei peseydy, juoksee ympäriinsä ilman vaatteita, tekee rikoksia, käyttää huumeita, on ilkeä ihmisille ja lyöttäytyy yhteen rötöstelevän Marekin kanssa.

Ymmärrän, että Myrskyn sairaus hämärsi hänen arvostelukykyään, mutta hän ei missään kirjan vaiheessa katunut tekojaan tai kyseenalaistanut toimintaansa, ei edes vähän selkeämmissä vaiheissa. Ei niitä selkeitä vaiheita tosin paljon ollut. Romaanista tuli sellainen olo kuin olisi lukenut ja juossut yhtä aikaa. Kaikki tapahtui ällistyttävällä vauhdilla, tilanteesta harpattiin toiseen sen enempää pohdiskelematta. Marek on samanlainen kuin Myrsky: kylmä, tunteeton ja välinpitämätön. Tavallaan kirjan kuvaus oli uskottavaa, mutta Myrskyn luonne häiritsi. Edes lopussa ei tullut sellaista tunnetta, että hän olisi ajatellut tekojaan, vaikka ne olivat todella kauheita. Myöskään sitä ei perusteltu, miksi Myrsky kieltäytyi lääkehoidosta. Yleensä ihmisillä on jokin syy siihen, etteivät he halua jotain. Myrsky tuntui henkilöhahmona samanlaiselta kuin Elina Tiilikan Punaisen mekon päähenkilö. Tässäkään kirjassa kukaan ei rakastanut ketään ja se on surullista.  Myrsky tuntui saaneen vaikutteita Kay Redfield Jamisonin Levottomasta mielestä.

Kommentit

  1. Onnittelut lopusta. Tämä on sitten vissiin sitä lopun alkua?

    Minäkin taannoin mietin, kuinka vaikeaa olisi kirjoittaa, jos ei olisi kiintynyt päähenkilöihinsä. Välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että ne ovat olemassa vain minun päässäni (ja virtuaalisella paperilla).

    VastaaPoista
  2. Calendula: Kiitos. Kai sen voi niinkin ilmaista :) En tiedä mitä tästä tulee tai kuinka pitkäksi tarina venyy, mutta nyt olen päässyt hyvään vauhtiin.

    Minusta on hirveän vaikeaa kirjoittaa, jos ei ole kiintynyt henkilöihinsä. Tosin jos kirjoittaa niistä tarpeeksi niin kai niihin lopulta kiintyisi.

    Sama täällä, henkilöistä meinaa tulla välillä liian eläviä, vaikka eihän niitä oikeasti ole kuin paperilla...!

    VastaaPoista
  3. Luin joskus Myrskyn takakannen kirjakaupassa ja olin että vittu mitä paskaa. Taideopiskelija millälie mielenterveysongelmalla, niin omaperäistä, niin riippaisevaa. Oksensin henkisesti ja unohdin koko kirjan kunnes sinä sait sen kuulostamaan kiinnostavalta! Tämä on todella omituista. Nyt minun on varmaan pakko jossakin vaiheessa lukea tuokin opus.

    Kovasti onnea työn edistymisestä. Se ei ole, kuten tiedät, itsestäänselvää.

    Minulle on tavallaan käynyt kuvailemallasi tavalla: tämänhetkinen käsikseni ei ole minulle yhtään niin rakas kuin huonommat tekstini. Ehkä on helpompaa kirjoittaa, kun tuntee vähemmän? Kyllähän minä olen oppinut käsistäni rakastamaan mutta lähtökohtaisesti valitsin hahmot koska ajattelin, että he sopivat tarinaan. Kukaan ei "pyytänyt" minua kertomaan tarinaansa.

    VastaaPoista
  4. Dee: No hyvä jos joku kiinnostui kirjasta siitä huolimatta että en sitä hirveästi kehunut! Kirjan lukee todella nopeasti, joten ei siinä mitään ainakaan menetä. Mutta sinähän taisit pitää inhottavista hahmoista :) Kerrohan sitten, mitä mieltä olet, jos luet kirjan.

    Sait minut tajuamaan, että siitähän sen täytyy kiikastaa. Liiasta tunteellisuudesta. Kun kirjoittaa täysin tunteella, tekstiin ei osaa ottaa mitään etäisyyttä eikä osaa ajatella järkevästi. Eli oikeastaan voisi olla hyvä, jos ei olisi liian ihastunut henkilöihinsä :) Mutta kun sellainen kirjoittaminen ei ole yhtä hauskaa. Eikä nopeaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit!

Viime aikojen suosituimmat postaukset

Tunnelmia kirjamessuilta

Kirjamessuja kohti

Tuula Kallioniemi: Risteys