“I don't believe in the kind of magic in my books. But I do believe something very magical can happen when you read a good book.” - J. K. Rowling

maanantai 31. joulukuuta 2012

2012


Sinne se 2012 meni. Viimeistä päivää viedään, ja koska muutkin tekevät katsauksia, minäkin tahdon.

Joululomamaisemia.

Ensimmäisenä olisin sanonut, että perustin blogin, mutta sitten muistin, että se oli 2011, muutama päivä ennen vuotta 2012. Joka tapauksessa 2012 minä aloin kunnolla pyöriä blogeissa, pitää omaani säännöllisesti ja tutustuin uusiin kirjoittaviin ihmisiin.

Blogini otsikko on "Lukuhoukka lukee ja kirjoittaa", joten katsotaan, mitä minä olen lukenut ja kirjoittanut.

Luin säälittävät 27 kirjaa. En ole koskaan elämäni aikana lukenut näin vähän vuodessa! Jostain syystä aloin lukea kuin etana. Aion parantaa tapani ensi vuonna. En osaa pistää kirjoja top 3 -järjestykseen, mutta parhaiten jäivät mieleen Nälkäpeli-trilogia, Maailmankaikkeuden huonoin elokuva, Näkijän tytär, Käärmeenlumooja

Lisäksi koeluin ja kommentoin seitsemän kässäriä.

Kirjoitin The Projektia (S1) välillä kuin hullu. Alkuvuodesta sain siitä hylsyn. Kehotuksen muokata käsikirjoitusta. En enää edes muista, montako kertaa kirjoitin sen uusiksi, mutta elokuussa se valmistui. Elokuussa luvattiin, että se luetaan. Tulin toiveikkaaksi. En aio luovuttaa sen kanssa vaan aion tyrkyttää sitä toisiin kustantamoihin 2013, vaikka tuosta yhdestä lupauksesta ei olekaan mitään kuulunut.

Osallistuin Saarikosken kirjoituskilpailuun yhdellä toisella projektilla, mutta ei puhuta siitä.


Perustimme Leirinuotion, virtuaalisen kirjoittajaleirin. Yksi hauskimmista jutuista ikinä.

Kirjoitin ainakin kaksi runoa! (Saavutus minulle.)

Osallistuin NaNoWriMoon. Kirjoitin vaaditut 50 000 sanaa. Se oli tosi tuskallista, mutta jotenkin selvisin hengissä, ja tulipahan ainakin kirjoitettua yksi kokonaan uusi käsikirjoitus.

Kirjoitin ehkä kolme aitoa novellia ja sekalaisen kasan raapaleita/mininovelleja minun ja Deen raapalekuukauden avulla. Eikä unohdeta Hevoshoukutusta!

Saamattomien kirjoittajien kerhokin tuli perustettua ja osallistuttua Copycat-kilpailuun.

Mitäs muussa elämässä? Valmistuin yliopistosta, sain töitä, muutin niiden perässä Oulusta Helsinkiin, mistä olin haaveillutkin. Muutin toisen kerran. Vuosi alkoi vähän huonosti, mutta se vain parani loppua kohden. Saas nähdä mitä ensi vuonna tapahtuu!

Hyvää uutta vuotta kaikille! Ottakaa rennosti, kissatkin ottaa.

Väinö

perjantai 28. joulukuuta 2012

Blogi täyttää vuoden - arvonta!

Tasan vuosi sitten perustin blogin. Olin ajatellut sitä jo pitempään, mutta vasta silloin uskalsin ryhtyä tuumasta toimeen.

En ehkä postaa enää niin nonstoppina kuin aluksi, mutta tämä on edelleen uskomattoman hauskaa. Olen iloinen jokaisesta lukijasta, ja jokaisesta kommentista, sillä - ilman teitä, rakkaat lukijat, tämä ei olisi mitään, tai ei ainakaan puoliksikaan niin kivaa.

Haluankin järjestää teille arvonnan! Osallistua voivat kaikki kirjoittamalla jotakin kommenttikenttään ja vaikka kertomalla, miten sinne olette eksyneet. Palkintona on kirjalahja tai kaksi. Aikaa on 14.1.2013 asti.

******

Tunteellisen paatoksen jälkeen ajattelin tehdä tylsän tilastollisen katsauksen blogin yksivuotiseen historiaan.

Täällä on 227 postausta. Kaikkien aikojen luetuimmat top 5 ovat:

1. Annukka Salama: Käärmeenlumooja (169 katselua)
2. Mikä on pinnalla? (165)
3. Copycat-kansi (148)
4. Minusta ei tule ikinä kirjailijaa (130)
5. Järkytys (121)

Näistä en ollenkaan muistanut, mitähän tuo järkytyspostaus käsittelee, mutta se käsitteli näköjään J. K. Rowlingin uusimman romaanin suomennoksen aikataulua.

Yli sadan pääsevät myös Saamattomien kirjoittajien kerhoa käsittelevä postaus (hei! Siihen saa vieläkin liittyä! Klikatkaa kuvaa sivupalkissa), sanojen merkityksiä ja harmoniaa käsittelevä postaus sekä tabletin hankintaa pähkäilevä kirjoitus. Luetuimmat ja kommentoiduimmat eivät kuitenkaan kulje ihan käsi kädessä.

Hakusanojen ykkönen on Lukuhoukka, sitten tulee kirjojen nimiä; Kahden maailman tyttö ja Höyhenpoika ovat saaneet tänne yllättävän paljon porukkaa. Mitä tulee omituisiin hakusanoihin, en harmikseni muista kaikkein oudointa, mutta ovat nämäkin ihan piristäviä:

"miten pääsee nettiin" (jos tuon on googleen pystynyt kirjoittamaan, missähän henkilö kuvittelee olevansa, jos ei netissä)
"lohikäärme sokeriastia" (tätä on etsitty oudon usein!)
"helsinki vs. tukholma" (tämä tulee tosi usein, onhan minulla kyllä tällainen postaus, mutta silti jotenkin hassua!)

Ja nyt kun kerran tilastointilinjalle lähdettiin, niin kerrotaan sekin, että blogissa on vierailtu yhteensä 23 808 kertaa, mikä on liian suuri luku laskukyvylleni. Ja että muiden blogien kautta lukuhoukkaan eksyneistä suurin osa on tullut - jos bloggerin tilastoihin on uskomista - Esikoiskirjailijan vuodesta ja Missio kässäristä. Kiitos J. S. :lle ja Deelle. :) Ja tietysti kaikille muillekin! Minäkin lupaan yrittää muistaa päivittää blogrolliani useammin, koska itse ainakin tykkään etsiä uutta luettavaa niiden kautta, ja seikkailla tutuissa blogeissa.

Hyvää loppuvuotta kaikille! Ja muistakaa osallistua arvontaan. :)

perjantai 21. joulukuuta 2012

211212

Maailmanloppu ei tullutkaan. Loistavaa. 

Menen nukkumaan. 

ps. täällä on -28 astetta.
pps.Täällä on kaksi kissaa. Ihanaa!

torstai 20. joulukuuta 2012

Kaava se on tämäkin

Milloin ajasta tuli katoava luonnonvara? Minusta tuntuu, etten ole viime aikoina ehtinyt tehdä mitään. En valehtele, jos väitän, etten pariin viime viikkoon ole ehtinyt kotiin koskaan ennen kahdeksaa illalla. Minusta tuntuu, että olen töissäkin jatkuvasti, mutta olen silti nytkin viisi minuuttia miinuksella. En ymmärrä! Olen aloittanut Huorasadun lukemisen, mutta en ole siinäkään ehtinyt muutamaa sivua pitemmälle. Kirjallisuuden harrastaminen on rajoittunut siihen, että viime viikonloppuna piipahdin WSOY:n kirjakaupassa, jossa Annukka Salamaa haastateltiin ja hän sai Blogistanian kuopus -palkinnon, mutta en ehtinyt kirjoittaa siitäkään mitään, ja nyt en enää muista mitä tilaisuudessa puhuttiin. Muutama raapale on myöskin tullut väsättyä, eli aivan kirjoittamatta en ole ollut.

Blogiakin päivitän näköjään öisin, kun se on ainut aika jolloin minulla on aikaa. Mutta onneksi hätä ei ole tämän näköinen, vaan huomenna - tänään - minulla alkaa joululoma! Heittäydyin niin villiksi, että otin yhden lisälomapäivän töistä eli saan lomailla uuden vuoden yli. Huomenna on tarkoitus lähteä pohjoiseen, toivokaa etten eksy Helsinki-Vantaalle. (Suuntavaistostani ei oikeasti ole mihinkään ja kokemukseni lentokentistä on hyvin vähäinen.)

Sen sijaan, että olisin paketoinut lahjani ajoissa, kuten kunnon ihmiset, lueskelin kuinka kaikki puhuvat valaskaloista ja kaavoista ja ajattelin, että minunkin pitäisi ottaa osaa tähän kalakeskusteluun. Yritin piirtää valaskalan. Siitä tuli tällainen:

Siili                  


Ei siitä kyllä kala tullut. Se esittää siiliä. Jolla on poikkeuksellisen pitkä nokka. Kuvasta puuttuu pari nuolta (ihan kuin niitä ei olisi siinä tarpeeksi) ja siililläni on aika paksut piikit, mutta joka tapauksessa ne esittävät käänteitä. Tai lukuja. Ehkä piikkejä voisi olla yhtä monta kuin lukujakin on? Mutta ei kai varsinaisia käänteitä voi olla niin paljon? Voiko? Alku, keskikohta, loppu. Piikkejä siellä täällä. Yksinkertaisen perinteistä. Ja silti niin vaikea noudattaa - tarinani meinaavat rönsyillä sinne sun tänne, mutta nykyisin hallitsen juonen rakentamisen vähän paremmin. Hallitsisin ehkä vielä paremmin, jos joskus suunnittelisin etukäteen. Mietin, että pitäisikö ristiriidan olla tuon kaksipäisen nuolen alapuolella. Alkuun tarvitaan ristiriita tai konflikti, jokin liikkeelle paneva voima. Tehokasta on, jos se muodostuu henkilöiden vastakkaisista tahdoista. Kaksipäinen nuoli kuvaa sitä, kuinka tahdot vetävät vastakkaisiin suuntiin. Tästä tulee ristiriita. Tai jotakin.

Hauskaa lomaa kaikille, joilla sitä on! Muille muuten vain hauskaa loppuviikkoa.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

121212

Leirinuotion, virtuaalisen kirjoittajaleirimme jatkoruno, Poron elämän viisi eri sävyä, osa kolme:

[osa 1: Ahmu.
Osa 2:  Lila.
Osa  4: Susi.
Osa  5: Dee.]

Olen poro.
Kavioni kantavat lumen pinnalla laukkaa,
kun sieraimeni happea haukkaa.
Ehkä en olekaan poro,
en ole nähnyt täällä muita,
jossain lumen alla ehkä on muinaisia luita
ja tuolla kylän taloissa
nälkäisiä suita
ja minä täällä yksin tuijottelen kuita 

Kuten tarkkasilmäiset varmaan huomaavat, runossa on erittäin paha asiavirhe, mutta tämän runon hengen vastaista olisi ehkä korjata sitä jälkikäteen, joten säkeistöni olkoon tällainen. (Tämä on sitten tehty suurin piirtein yhtä tosissaan kuin Hevoshoukutus, johon löytyy linkki sivupalkista.) Hyvää joulun odotusta kaikille!

maanantai 10. joulukuuta 2012

Maailmanloppua odotellessa

Koska maailmanloppu kuulemma tulee ja ei tule tässä kuussa, ehkä siihen olisi hyvä valmistautua lukemalla maailmanlopun kirjallisuutta.
     Suosikkini ovat seuraavat:

Viimeisellä rannalla (Nevil Shute, 1957)
      (Tämä ei kyllä kerro maailmanlopusta vaan ihmiskunnan lopusta. Ihmiset odottavat Australiassa ydinlaskeuman saapumista ja kuolemaansa. Sir Elwoodin Hiljaiset värit on tehnyt kirjan inspiroimana kappaleen Kymmenen tikkua laudalla, joka on mielestäni tosi hyvä kappale, vaikka se onkin aika masentava. Mutta ehkä maailmanloppuun ei kuulu suhtautua pirteästi?)

ja

Enimmäkseen harmiton (Douglas Adams, 1992)
       (Tässä taisi oikeasti (?) tulla maailmanloppu.)

En keksi enempää. Tulipa lyhyt lista.
      Jos jollakulla on vielä hyviä vinkkejä siihen, mitä 12.12.12. kannattaisi tehdä, edelliseen postaukseen voi ehdottaa.
      Pahoittelen sitä että blogissani on ollut aika hiljaista. Minulla ei ole mitään kirjoitettavaa kirjoittamisesta! Päätin nimittäin pyhittää joulukuun koelukemiselle ja raapaleille, mitään isoa projektia tai editointikierrosta ei ole ennen tammikuuta luvassa.


tiistai 4. joulukuuta 2012

Kaikkea tärkeää

Minun piti siivota, mutta koska en ole saanut aikaan mitään siivoamiseen vivahtavaakaan, olen tehnyt kaikkea järkevää, kuten miettinyt kansikuvia ja kirjojen nimiä. Aion väsätä huvin vuoksi yhdelle kässärilleni feikkikannen - feikkikansi-nimitystä käytän, koska en tiedä voiko toistaiseksi pelkästään pöytälaatikossa majailevilla kirjoilla olla oikeita kansia. Minulla on jo yksi kuva kantta varten, mutta en tiedä voinko esitellä sitä täällä - tarinan nimi ainakin pitäisi jättää pois, koska en uskalla kertoa sitä täällä ja luulen keksineeni nimen, joka ei ole vielä käytössä.

Olen erittäin tyytyväinen S1:n nimeen, se on jostain syystä aina ollut itsestään selvää, että tarina on juuri sen niminen. S2 taas on pieni murheenkryyni. S2:n idea on radikaalisti muuttunut aiemmasta matkan varrella eikä tämä kyseinen s-alkuinen nimi sovi sille enää ollenkaan. Enkä minä, mitenkään, kykene kirjoittamaan mitään ilman nimeä. Nimet ovat minulle jonkinlaisia... kokoavia juttuja? Jotain mihin pitäisi mielestäni pitäisi tiivistyä jotain olennaista itse tarinasta, ne eivät saisi olla ihan tuulesta temmattuja.

S1, S2 ja S3 muodostavat sarjan, tai tämä ainakin on tarkoitus; kaikissa on sama päähenkilö. Olen nyt yhtäkkiä kiintynyt kamalasti s-pakkomielteeseeni enkä halua rikkoa "linjaa" pistämällä yhtä osaa alkamaan eri kirjaimella. (Minullahan on sellainen omituinen ongelma, että jostain syystä keksin yleensä vain s-alkuisia nimiä.) Jos kyseessä on jatkuva sarja, eikö nimissä pitäisi olla jotain logiikkaa? Vai mitä mieltä olette? (En oikein usko, että s-kirjain riittää logiikaksi, mutta muutakaan nyt ei ole.) Mikä ylipäätään olisi hyvä nimi? Voiko nimellä olla jotain vaikutusta, kun tekstin lähettää kustantamoon? Oletan, että ei ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Tässä on joitakin joista pidän kamalasti:

Leijat Helsingin yllä
Missä kuljimme kerran
Täällä Pohjantähden alla
Tuntematon sotilas
Joutavuuksien jumala (käännös)
Eksyneiden jumala (käännös)
Linnunradan käsikirja liftareille (käännös, mutta vastaa mielestäni aika hyvin alkuperäistä)

Olen ilmeisesti kiintynyt moniosaisiin nimiin! Keksisipä itsekin jotain yhtä hyvää!

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Valmista

Nanoni valmistui muutama päivä sitten (kai se oli muutama päivä sitten? En muista), mutta en saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä mitään - sen loppuun kirjoittaminen oli sellaista kärsimystä, etten ole vieläkään ihan toipunut. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin NanoWriMoon ja nyt voisi kai vastata kysymykseen, että kannattiko.

Vastaus: kyllä ja ei.

Kyllä kannatti, koska kokemus oli älytön ja näki mitä itsestään sai irti. Ja olihan se hauskaa! (Silloin kun se ei ollut kärsimystä.)
Ei kannattanut, koska muuttolaatikkoni olivat melkein kuukauden purkamatta. Mitä tästä opimme? Älkää muuttako nanowrimon aikaan.
Ei kannattanut myöskään siksi, että tekstistä tuli niin karsea, että luultavasti häpeän sitä lopun ikääni.

Mutta ainakin se on ohi! Aion pitää pikkuriikkisen kirjoitustauon, mutta sitten käyn vanhojen ja uusien suunnitelmien kimppuun. Pelkkä ajatus siitä, että kun nanotekstiini vertaa, en voi kuin kirjoittaa paremmin, antaa lisää energiaa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Vähän vielä

Nanostani puuttuu pyöreät viisi tuhatta sanaa. En kestä. Tahdon tästä typerästä tekstistä eroon heti NYT. Haluan kirjoittaa jotain muuta! Haluan lojua sängyllä ja katsoa tv:tä! En jaksa enää laskea. Haluan tehdä järkevämpiä postauksia. Haluan tehdä yhtä sun toista.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että loput viisi tuhatta sanaa tulevat sisältämään tuskallisen tarkkaa vaatteitten kuvailua. Kuvailin myöskin yhtä suihkussa käyntiä noin tuhannen sanan verran. En usko, että jaksan edes itse koskaan lukea nanoani uudestaan. Ensi vuonna kirjoitan jotain järkevämpää.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Yleisön pyynnöstä

Yleisön pyynnöstä Kiinassa valmistettu, Helsingin kirjamessuilta voittamani True Blood -muki esittäytyy:


Tajusin muuten, että olen unohtanut True Blood -kirjat kokonaan. Olen lukenut niistä kymmenen ja kaksi viimeisintä oli tarkoitus myös lukea, mutta sitten se jäi. Hassua, että olen pitänyt kirjoista, kun en yleensä hirveästi jaksa lukea fantasiaa enkä dekkareita... Niissä on liikaa vähän kaikkea, mutta omalla tavallaan ne ovat viihdyttäviä. Olen myös huomannut, että pidän sellaisesta fantasiasta, jossa erilaiset otukset ovat osa meidän maailmaamme, niin kuin juuri Sookie Stackhouseissa ja Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjassa. Unohtamatta Harry Pottereita, jotka ovat ainoita kirjoja jotka olen peräti saanut purettua laatikosta ja laitettua hyllyyn! Miksi se on niin vaikeaa? Ehkä siksi, että minulla ei ole oikeaa kirjahyllyä?


tiistai 13. marraskuuta 2012

Melkein voittaja, osa 2

Hei, kukaan ei varmaan enää muista Melkein voittaja -postaustani. Joka tapauksessa kysehän oli siis siitä kuinka minä melkein voitin True Blood -valomainoksen saamalla yhtä paljon pisteitä kuin yksi toinen ihminen Ylen True Blood -tietokilpailussa. Loppujen lopuksi kuitenkin kävi niin, että valomainoksen sai se toinen tyyppi, ja minun piti saada lohdutuspalkinto, jota ei koskaan kuulunut. Mutta ei se mitään!

Olin kirjamessuilla raapustanut nimeni yhteen arpaan. Minulle soitettiin, että olen voittanut True Blood -mukin! Uskomatonta, minun arpaonnellani! Muki on vähän kiinalaista laatua mutta ei se mitään, hauska se silti on. Jos en olisi näin toivottoman saamaton ja nano ei olisi vienyt kaikkea järkeäni ja energiaani, ottaisin siitä kuvan. Laitan kuvan joskus myöhemmin. Kyllä nyt kelpaa.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Sunshine

Aina yhtä ihana (ja vähän pelottavakin, kun katsoo hänen kirjoitustahtiaan - kirjoittaa nyt nano viikossa!) Dee antoi minulle Sunshine Awardin. Kiitos!



1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken?

Uskaltaa pitäisi periaatteessa kyllä, jos se on mahdollista. Kaikkia unelmia ei ole välttämättä mahdollista tavoittaa. Ja voihan se kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille olla jollekin unelma, ei sitä pitäne väheksyä, toiselle tylsä elämä on toiselle tarpeeksi jännittävää. Joistakin asioista olisin kyllä valmis antamaan aika paljon saadakseni tilalle jotain muuta. Tulipas ympäripyöreä vastaus. Oikea vastaukseni on b: en tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, olisinko valmis muuttamaan ihan kaiken. Yksi unelmani on tietysti kirjan julkaiseminen, mutta on niitä tietysti muutama muukin yhtä tärkeä tai tärkeämpikin.

2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta?

En ole hirvittävän rohkea - enkä minä haluaisi jättää kaikkea! Pitäisikö sellaisestakin luopua mikä on tärkeää, jonkin sellaisen takia, joka on epävarmaa? Entä jos se juna veisikin jonnekin... epämiellyttävään paikkaan? En minä kyllä tahdo minkään harmaan kalvon takanakaan kulkea.


3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?

Ihmiset. Kissat. Ja jos oikein rehellisiksi heittäydytään, niin netti.

4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Ei kai sellaiseksi noin vain ryhdytä? Jos saisin valita toisen kansalaisuuden, niin varmaan sitten Ruotsi, koska pidän kamalasti Tukholmasta ja kielikin olisi suht hallinnassa, ja sitä paitsi olisi hauska asua maassa, jossa on kuninkaanlinna. Pidän linnoista.

5) Elämäsi parhain saavutus?

Toivottavasti se on vielä edessä, koska en ole toistaiseksi saanut mitään aikaan.

6) Suosikkiharrastuksesi?
Kirjoittaminen. Lukeminen. Kaikenlainen turhanpäiväinen puuhastelu, esim. sukupuiden piirtäminen fiktiivisille henkilöille.

7) Suosikkimusiikkisi? 

Miksi näin vaikeita kysymyksiä? Musiikkimakuni on aika laaja. Fanitan mm. the Arkia, the Soundsia, ABBAa, No Doubtia, Zen Caféa, Ultra Brata, PMMP:tä, Attack of the A. L. People -aikaista Apulantaa ja sekalaista settiä muuta musiikkia (esim. Husky Rescuesta Asteroids Galaxy Touriin ja XX:sään ja Belle and Sebastianiin). Mutta Ark, the Sounds, PMMP ja ABBA, siinä ehkä ne suurimmat minulle. Minulla on ollut kausia, jolloin kuuntelin päiväkausiin putkeen pelkästään Something to die foria, Beatboxia ja Better of Deadia. Tiedä sitten, mitä se kertoo minusta. Ai niin, toki Chisukin on ihana.

8) Paheesi? 

Syön järjettömästi suklaata. Onko panikointi pahe?

9) Suosikkivuodenaikajuhlasi?

Joulu? Uusivuosi? Juhannus? Ei ainakaan pääsiäinen. En minä tiedä! Meillä ei vietetty kunnon perinteisesti mitään. Pidän raketeista mutta toisaalta uusi vuosi on masentava. Juhannuksena ryypätään liikaa ja pääsiäinen on hankala, joten sanotaan joulu.

Annan haasteen eteenpäin Ahmulle, jonka jutut ovat varsinkin nyt nano-aikana aivan hillittömiä, ja Satakielelle.

--

Olin tänään islanninhevosvaelluksella. Se oli ihanaa, allergiakin pysyi jotenkuten aisoissa. Hevoseni tosin tahtoi syödä koko ajan ruohoa ja onnistuin kerran melkein tippumaan sen selästä, ihan omaa vikaani tosin. Oli ihana saada yksi vapaapäivä töistä, varsinkin kun tulin niin pahalle tuulelle, kun yksi työkaverini nauroi minulle - vähättelevästi -, kun kerroin, etten ole koskaan käynyt baletissa. Olen hyvin pahoillani, jos se teki minusta sivistymättömän moukan, mutta nyt on sekin asia sitten korjattu.

Kirjoitan baletista lisää, jos ehdin ja jaksan - nanon kanssa on vielä tekemistä!

tiistai 6. marraskuuta 2012

Päivä kuusi

Ensimmäiset seitsemän sivua nanoromaanissani oli järkeä. Sitten luovutin, koska tajusin että järkeviä juttuja kirjoitetaan hitaasti. Nyt tekstissä ei ole enää päätä eikä häntää. Siinä jauhetaan päähenkilön varastamasta asiasta, joka ilmeisesti on elämää suurempi juttu, enkä MINÄ TIEDÄ MIKÄ SE ON. En tee enää lukujakoja, koska en ehdi.

En jaksa!

Tämä on ehkä paras lause tähän mennessä:

"Höristimme molemmat korviamme, kuin aasit me kuuntelimme ja kauhistuimme."

Eikö olekin kamalaa! Nyt se on todistettu moneen kertaan: määrä ei korvaa laatua. Olen päättänyt pitää torstaina vapaapäivän Nanowrimosta, silloin en kirjoita. Menen syömään. Ja perjantaina menen ratsastamaan, toivottavasti ei sada kaatamalla.


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Päivä 4

Välipäivitystä sitten minulta koska muiltakin. Olen kirjoittanut viikonlopun aikana... jos perjantaikin lasketaan... öh... 8000 sanaa? Enkä silti ole saanut kiinni pahimpia kilpakumppaneitani! Hitto. Olen kyllä saanut ranteeni, niskani ja pääni ja HAMPAANI kipeiksi. Olen löytänyt itsestäni uuden puolen: minusta on tullut kilpailuhenkinen! Tämä on ohimenevää, onhan?
       Kun kirjoittamisvauhti nopeutuu, teksti sen kun huononee.

       "Hän katsoi sääriäni, minun ruhjottuja kiinalaisen kokoisia sääriäni, joiden mustat reitit olivat osittain parantuneet kellertäviksi, mutta olivat kaukana terveen ihon väristä vielä. Jos jalkan olisivat olleet ruskettuneemmat, sävyeroa ei olisi huomannut niin helposti. Soimasin itseäni, kun tajusin, että mustelmavoiteen sijasta olisin voinut käyttää itseruskettavaa. - -
       Koska vaunussa oli vain minä, eriparisilmäinen poika ja vanha nainen ja mies, jotka olivat uppoutuneet tekemisiinsä, tuntui siltä kuin juna olisi ollut melkein tyhjä."

      Kiinalaisen kokoiset sääret? Anteeksi kuinka? Eriparisilmäinen poika? Itseruskettavaa mustelmiin? Mitä ihmettä? Nyt menee kyllä määrä laadun edelle, tulee sellaista tekstiä että voisi ehkä itkettää, jos olisi aikaa jäädä sitä lukemaan.

Jumissa

Yritin eilen niin kovasti saada kirjoittajakavereita kiinni, että lopputuloksena on se, että niskani ovat sairaan kipeät! Olisi kai pitänyt joogata tai jotain välissä. Jonkun olisi pitänyt varoittaa, että Nano on fyysisesti epäterveellistä ja vaarallista!

Kirjoitin eilen melkein neljätuhatta sanaa. Ihan hyvin siihen nähden, että myös muutin eilen. Sanoin hei hei ihanalle, mutta kauhean kalliille asunnolle ja vaihdoin maisemaa. Ja nyt minun  on pakko hehkuttaa: minulla on toimiva netti! Melkein kannatti muuttaa ihan vain tämän takia. En aio enää ikinä koskea mokkulaan, ellei ole aivan pakko. En kuitenkaan irtisano liittymää vielä, koska tarkoituksenani on ostaa tässä kuussa tabletti. Ehkäpä liikkuva laajakaista toimisi siinä paremmin kuin pöytäkoneessa.

Kun soitin saadakseni vuokraan kuuluvan netin toimimaan, nainen yritti kovasti kaupata minulle kaikkea ylimääräistä ja sanoi vuokraani kuuluvan netin olevan liian hidas mihinkään, että en voi sen avulla katsoa netistä ohjelmia tai kuunnella musiikkia. Onneksi en mennyt halpaan. Olen onnessani kuunnellut musiikkia ja nyt voin jopa katsoa Areenasta ohjelmia, jotka ovat jääneet välistä. Jos on tottunut toimimattomaan mokkulaan, mikä tahansa tuntuu loistavalta parannukselta.

Nanowrimo.org ei ole kuitenkaan yhtä tyytyväinen kirjoitustahtiini. Se on oikein kannustava:
"At This Rate You Will Finish On
December 2, 2012"


Eli on laitettava lisää vauhtia, mutta en tiedä miten se näillä niskoilla onnistuu!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Alkuongelmia

Kaikilla muilla nanottajilla tuntuu tekstiä suorastaan lentävän näppäimistölle, minä olen saanut aikaan vaivaiset noin tuhat sanaa. Tosin pääsin aloittamaan eilen vasta kahdeksalta. Sittemmin olen käynyt töissä ja pakannut ainakin kuusikymmentä norsua. Oikeastaan minun pitäisi vielä järjestellä tavaroita, mutta en jaksa. Kuka kumma sellaista jaksaa? Miksei joku voisi tulla järjestämään niitä puolestani?

Mitä Nanoon tulee, päätin aloittaa kokonaan alusta. En ole aikoihin kirjoittanut tällaista roskaa. Olen muun muassa jaaritellut MADOISTA monta sivua. Kiviäkin kiinnostaa! Ja mitä sanotte tästä taidonnäytteestä:

"Niiden kangas oli kulunut pehmeäksi ja ystävälliseksi jalkoja vastaan."

Pehmeäksi? Ystävälliseksi? Jalkoja vastaan? Olen, ilmeisesti, vahingossa, kirjoittamassa parodiaa. En vain tiedä mistä. Ei se mitään. Olen päättänyt murhata päähenkilöni, hänestä ei ollut mihinkään.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Mitä minulla on kasassa

Tässä kaikki mitä minulla on kasassa Nanoa varten:

Minulla on...
minulla on...

Periaatteessa minulla on päähenkilö. Hänen pitäisi olla tyttö mutta en näe häntä päässäni. Hänellä ei ole edes nimeä. Ei, minulla saattaa sittenkin olla nimi. Ihanaa! Siitä pitäisi vielä vääntää jokin lempinimi, koska se on tolkuttoman pitkä. Hänellä ei ole mitään tekemistä. Minulla on mielestäni loistava siedettävä ensimmäinen luku (hahmotelma), mutta ei mitään ideoita sen jälkeen tapahtuvaksi.

Minulla on... idea, jonka toteuttamalla varmaan toistan itseäni. Teiniangstia!  Minulla on idea, josta saan ehkä juuri ja juuri novellin. 50 000 sanaan venytetty novelli? Apua! Kala! Tarvitsen kalan. Valaskalan. Mutta onko valas kala, eihän se kuulemma ole? Aivan sama, kalannäköinen, olkoon siis kala.

Voiko hän lähteä metsästämään valaita? Se on varmaan jotain mitä eläinaktivisti ei tekisi. Ja eikö joku suomalainen sitä paitsi jo kirjoittanut valaista? Miksi puhun valaista, mistä ne tähän tulivat? Ne ovat pelottavan isoja. Tämä johtuu siitä valaskalamallista, ilmeisesti olen ajatellut sitä vähän liikaa, se on ollut esillä niin monessa blogissa.

En ole vähään aikaan pelännyt mitään niin paljon kuin Nanoa! Tärisen. Marraskuu. Pelkään marraskuuta.

Eli lyhyesti sanottuna: kuten tästä postauksesta varmaan huomaa, olen paniikissa ja kaikki mitä minulla on kasassa on päähenkilön nimi ja novellin verran ideoita. Lohdutan itseäni sillä, että onhan sekin enemmän kuin ei mitään.

ps. Luulin seonneeni, kun sivupalkissa olevan nanokuvan kahvikuppi oli muuttunut paperipinoksi. Kun paperipinokin muuttui, tajusin, ettei vika ehkä ole minun muistissani vaan sen on tarkoituskin vaihdella.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Kirjamessut

Pakollinen kirjamessupäivitys minultakin. Minä en ole koskaan käynyt kirjamessuilla, en pienillä enkä suurilla. Nyt sain töistä ilmaislipun, mutta olisin varmasti mennyt käymään messuilla muutenkin. Olin kuullut kauhujuttuja kuinka messuilla on liikaa kaikkea, mitään ei ehdi nähdä ja tungoksessa ei pääse eteenpäin, mutta minusta messualue oli ihan suht sopivan kokoinen. Tosin WSOY:n ja Tammen osasto oli mielestäni sekava. Tai ehkä menin vain sekaisin, kun WSOY:n ja Tammen kirjat olivat sekaisin. Minun on vaikea ajatella niitä yhdessä, vaikka osa Bonnieriahan ne molemmat nykyisin ovat.

Sain kulumaan kiertelyyn kolme tuntia. Kuuntelin Riikka Pulkkista ja Sofi Oksasta ja Siiri Enorantaa. Siiri Enoranta kiinnosti eniten, koska tahdoin päästä kuulemaan jotakuta nuorille kirjoittanutta. Hän vaikutti tosi ujolta ja paljastikin olleensa nuorena sairaalloisen ujo, ja että hänen uusin kirjansa Painajaisten lintukoto ei ainakaan ole auttanut sitä, että hän näkee paljon painajaisia. Hän myös sanoi, että mitä onnellisempi hän on, sitä synkempiä hänen kirjansa ovat.

En oikein löytänyt mitään kirjaa, jonka olisin ehdottomasti halunnut ostaa. Olisin kyllä halunnut tukea kotimaista nuortenkirjallisuutta ostamalla jonkin nuortenkirjan, mutta yli kolmen kympin menevät hinnat saivat minut siirtymään pokkariosastolle. Onnistuin silti tuhlaamaan liikaa rahaa sielläkin!

Kamerani ei tässä pimeydessä kykene tämän parempaan, vaikka kaikki valot palaa.
Ostin Sara Gruen Vettä elefanteille, koska pidin elokuvasta ja kirjakin kiinnostaa. Ja pidän elefanteista. Oli kamalaa katsoa, kun norsuparkaa kiusattiin elokuvassa (tosin ei oikesti, mutta kuitenkin). Elokuvan perusteella Robert Pattinson osaa näytelläkin, ja hänestä on johonkin, mitä ei Twilightien perusteella ikinä uskoisi. Eli vaikka kärsisitte pahasta Houkutus-allergiasta, Vettä elefanteille-leffaa ei kannata silti kiertää kaukaa. Ostin myös Muumipapan urotyöt, koska Muumi-kirjat ovat ihania. Saatan antaa sen joululahjaksi. En tiedä, miksi ostin Sami Hilvon Viinakortin. Kirja ei kiinnosta minua millään tavalla. Taisin ajatella jotakin sellaista, että pokkareita pitää ostaa kolme ja että nyt on valittava joku, ja että en ole aikoihin lukenut mitään miehen kirjoittamaa. Humisevan harjun ostin, koska minulla on paha aukko sivistyksessä, ja sitä paitsi olen aikonut vuosikausia ostaa kirjan. Täällä pohjan tähden alla -trilogian olen myös aina halunnut lukea. Tuntematon sotilas teki minuun nuorena todella suuren vaikutuksen ja olen siitä asti aikonut lukea Linnalta jotain muutakin, mutta sekin on sitten jäänyt johonkin.


Sitten ostin pari 30-40-luvun joulukorttia ja omituisen värisen linnun avaimenperäksi. Ajattelin, että jos avaimenperä on näin mahdottoman iso, avaimet eivät mene niin helposti hukkaan! (Kuvassa näkyvä patja ei ole sänkyni, se on sijauspatja joka esittää sohvaani.)

EDIT: Niin ja kävin tietysti myös hypistelemässä Rinan Ajan loppu -kirjaa. Oli hassua ajatella, että blogituttuja saattoi kävellä vastaan, mutta heitä ei vain tunnistanut. :) Olisi ehkä pitänyt sopia jokin tapaaminen!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Can you read my mind...

...minne minä menen ensi helmikuussa? Olen innoissani! Niin innoissani että minulla on jopa yksi juonentynkä, mutta ei se suorasanaisesti tähän liity.

Hei muistaako kukaan muuten enää Kolmea Simoa? Osallistuiko joku peräti sanoituskilpailuun? Minä en. Yritin kyllä mutta en saanut aikaan a-osaa enkä c-osaa ja kertosäekään ei oikein onnistunut. Minä haluaisin kovasti osasta sanoittaa, mutta ilmeisesti se vaatisi myös vähän tyrmitajua rytmitajua. Joka tapauksessa kilpailun voittaja on tämä. (Julkaistu jo viime kuussa.) Ei tuo minusta ihan hirveän erikoinen kyllä ole, joo-joo tuntuu aika helpolta ratkaisulta kertosäkeeseen, mutta mikä minä olen kommentoimaan, kun en saanut aikaan senkään vertaa. :)

Tuli tässä yksi päivä mietittyä, mikä siinä on, että monien musiikillisesti hyvien kappaleitten sanoitukset ovat... keskinkertaisia. Päättelin niin, että ihmiset kai sitten harvemmin ovat niin monilahjakkuuksia, että he ovat sekä hyviä säveltämään että sanoittamaan. Ehkä se on vähän niin kirjoittaessa; joissakin kirjoissa on todella hyvä juoni mutta kieli köyhempää, joissakin taas on loistava kieli mutta huonompi tai mitäänsanomattomampi juoni ja rakenne, harva kirjailija osuu molemmilla kultasuoneen.

Rupesin oikein miettimällä miettimään, millä bändillä olisi sekä loistavaa musiikkia että loistavat sanoitukset. Keksin montakin esimerkkiä, mutta sitten tajusin, että enimmäkseen näillä oli ollut ulkopuoliset sanoittajat...

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Haaste

Sain Ahmulta haasteen, kiitos! Päivä onkin masentavan sateisen harmaa, joten tunnustuksen saaminen piristää.



Haasteeseen kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Yritän keksiä jotain, mitä en ole täällä jo höpöttänyt.

1. Kiinalainen horoskooppini on Lohikäärme. En sinänsä usko horoskooppeihin, mutta ehkä joihinkin luonnehoroskooppeihin ja onhan se ihan kivaa olla leikisti lohikäärme. Pikkusiskonikin on lohikäärme.
2. Rakastan glögiä. Ostin sitä ensimmäisen kerran jo tällä viikolla!
3. Minulla on aika hyvä muisti. Se ei ole välttämättä viime aikoina vaikuttanut siltä, mutta voin muistaa vuosien päähän jonkin sivulauseessa kuullun tai luetun huomautuksen. Hyvä muistini ei ulotu kasvomuistiin, joka on minulla tosi huono, eikä numeroihin.
4. Minulla on ainakin kahdeksankymmentä norsua. Kerään niitä.
5. Jotkin hahmoni ovat minulle niin tärkeitä, että tahtoisin viettää heidän syntympäiviään. Ja nimipäiviään.
6. Haluaisin kilpikonnan. Sen nimeksi tulisi ehkä Elvis. Tai Kurt.
7. Opin kävelemään kahdeksan kuukauden ikäisenä.
8. Inhoan sitä kuinka ihmiset jättävät iittala-tarrat viinilaseihinsa. Ja kynttiläkippoihinsa. Ylipäätään mihin tahansa.

Tämä haaste pitäisi laittaa eteenpäin. En tiedä missä blogeissa tämä on jo käynyt enkä jaksa tarkistaa, sillä köykäisellä netilläni yhden sivun avaamiseen voi mennä viisi minuuttia, mutta annan tämän eteenpäin vaikkapa Rinalle, Lilalle ja Dawnielle. Syysiloa kaikille harmaaseen säähän!

tiistai 16. lokakuuta 2012

Kadonneen sanan metsästys!

Koska minun pitäisi oikeasti tehdä jotain aivan muuta, olen päätynyt puuhastelemaan kaikenlaista, kuten hengailemaan koneella viltin kanssa (kylmä hrr!) ja mietiskelemään - mikä sana se on, jolla kutsutaan kirjan alkulehdillä olevia runoja, lyriikanpätkiä ja muita, esim. raamatunlauseita ja uutispätkiä? Tiedän, että näille on oma terminsä, mutta olen unohtanut sen! Hei, eikö se ole epigraph? Mutta mitä se on suomeksi? Tietääkö joku? Ei kai se epigrafikaan voi olla... Wikipedia sanoo aiheesta seuraavaa:

"In literature, an epigraph is a phrase, quotation, or poem that is set at the beginning of a document or component. The epigraph may serve as a preface, as a summary, as a counter-example, or to link the work to a wider literary canon, either to invite comparison or to enlist a conventional context."

Esim. Kuoleman varjelusten alussa on kaksi tällaista, säkeitä Aiskhyloksen Hautauhrintuojista ja katkelma William Pennin More fruits of Solitudesta.

Minusta on kivaa sijoittaa ennen tarinan alkua lainaus. Usein olen käyttänyt jotakin lyriikanpätkää, mutta kerran myös yhtä Eeva-Liisa Mannerin runoa, joka on aiheeltaan ja teemaltaan sopinut tekstin alkuun. Lähinnä olen ajatellut itseäni - on tuntunut kivalta laittaa tekstin alkuun jotain, josta itse on saanut inspiraatiota - mutta ehkä näiden kanssa kuuluisi ajatella, että ne myös voivat johdattaa lukijaa tarinan pariin, antaa sysäyksen alkutunnelmaan.

Itse asiassa olen käyttänyt aika paljonkin aikaa alkulainausten miettimiseen, vaikka se ei siltä näyttäisi. (Käytän paljon aikaa puuhasteluun, jonka lopputulos ei korreloi mitenkään siihen käytetyn ajan kanssa.) Toisaalta tuntuu hölmöltä miettiä sellaisia "ekstroja", onhan se vähän sama kuin suunnittelisi kiitokset kirjaan etukäteen, vaikka se päätyisi lojumaan vain pöytälaatikkoon... (Kröhm, minähän en siis ole tehnyt sellaista.)

Miten te muut? Tunnetteko intohimoa alkusitaatteihin? Mitä olette käyttäneet? Minä olen käyttänyt yhden Mannerin kuolema-aiheisen runon lisäksi mm. Ultra Bran sanoituksia. Minusta tämä on oikeasti mielenkiintoinen aihe, joten aion tehdä tästä kyselyn!

Mielestäni kaksi lainausta on maksimimäärä, muuten alusta tulee liian sekava, mutta tämä on varmaan ihan makuasia. En erityisemmin pidä prologeista, jokin runonpätkä sen tilalla sen sijaan toimii. Tosin kilometrin mittaiset runot ennen varsinaiseen tarinaan pääsyä kyllä saavat haukottelemaan...

En tiedä miten tällaisten kanssa oikeasti toimitaan; jos saisi kirjan julkaistua, varmaankin tarvittaisiin lupa lainata toisten tekstejä, vaikka kirjailija/sanoittaja olisikin mainittu. Pelkkä maininta ei varmaan riitä?

(Tälle kaikelle "ylimääräiselle" sälälle, jota kirjoista löytyy, on muuten ihan omat tutkimusaiheensa. Olen myös kerran kuullut tyypistä, joka tutki pelkästään kirjojen selkämyksiä, mutta se ei nyt enää oikeastaan ole kirjallisuudentutkimusta.)

Löysin Tumblr:sta, josta en yleensä tajua mitään, hauskan epigraph-aiheisen sivun.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Miksi?

Onko pakko aina olla jotain sanottavaa?
Riittääkö jos sanoo jotain? Vai jaksaako sitä kukaan kuunnella?

Miksi kirjakaupassa on nuortenkirjoille yksi onneton hylly ja siitäkin puolet on täytetty lastenkirjoilla? Miksi ne tungetaan samaan hyllyyn? Miksi niistä puhutaan aina yhtenä joukkona? Onhan se nyt vähän eri asia, onko kirja kuvakirja kuin nuortenromaani; ne ansaitsisivat mielestäni omat hyllynsä. Minua on aina ärsyttänyt se, että puhutaan lasten- ja nuortenkirjoista. Olen kyllä itsekin sanonut, että minua kiinnostaa lasten- ja nuortenkirjallisuus, mutta ei se ole totta. Olen valehdellut. Ei minua kiinnosta lastenkirjallisuus oikeastaan ollenkaan (arvostan kyllä sitä) lukijana. Minua kiinnostaa nuortenkirjallisuus. (No, kai se kiinnostaa, kun haluan sitä itsekin kirjoittaa.) Siksi olen huolissani sen vähäisestä hyllytilasta.

Ja miksi Rouhiaisen Kesytöntä myydään pöyristyttävällä 40 euron hinnalla? (En ollut kirjaa ostamassa, mutta pisti silmään.) Ei kellään ole rahaa tuollaiseen! Ainakaan nuorella. Ilmeisesti ideana ei edes ole, että kukaan nuori ostaisi kirjaa. Ehkä tarkoitus on, että joku aikuinen ostaa sen lahjaksi tai jotain. En tiedä voiko tuollaista hintaa selittää edes korkealla verotuksella. Jos kotimaisella nuortenkirjallisuudella menee niin huonosti, että jopa paranormaalia romanssia, joka kuitenkin on hyvin suosittua, myödään noin hillittömän kalliilla, mitä toivoa realistisella käsikirjoituksella on?

Miksi huomenna on taas maanantai?

Miksen voisi jo saada jotain vastausta?

ps. Joku oli eksynyt blogiini sanoilla "epäonnistunut karhunpalvelus". En tiedä mitä tällä on haettu, mutta epäilen, että jos karhunpalvelus epäonnistuu, se ei ole silloin karhunpalvelus ollenkaan, vaan ihan hyvä juttu.

EDIT: Sähläsin totaalisesti blogin kanssa ja poistin VAHINGOSSA muutaman kommentin. Anteeksi. En todellakaan oikeasti sensuroi tätä blogia, en tiedä mitä tapahtui.

Varaslähtö

Hrr! Asunnossani on niin jäätävän kylmä, että poismuuttaminen alkaa tuntua erinomaiselta idealta. (Jep, päätin ottaa näkemäni asunnon, vuokrasopimusta odottelen nyt postissa, toivottavasti se on ihan ok.) Enkä voi olla unelmoimatta vuokraan kuuluvasta laajakaistasta. Nettimokkulani nimittäin ei toimi. Se tökkii koko ajan ja yhden sivun aukaisemiseen voi mennä viisi minuuttia. Tosin tänä aamuna netti on toiminut paremmin kuin aikoihin, kun pakotin tikun käyttämään 2g:tä 3g:n sijaan. En tajua mikä juttu tämä on, eihän sen näin pitäisi mennä. Joka tapauksessa nyt pystyn jopa kuuntelemaan vähän musiikkia. Eilen minulla meni tunti kahdenkymmenen minuutin mittaisen ohjelman katsomiseen Yle Areenasta, kun armas nettitikkuni päättiä pätkiä sitä minulle sopiviin pätkiin. Näin eilen erään ystäväni pitkästä aikaa ja onneksi hän muistutti, että Onnea onkimassa tulee taas! Se on ehdoton lempiohjelmani. (Ja koska minulla on ruotsalaisia henkilöhahmoja, voin leikkiä, että sen katsominen oli pelkän huvin suhteen sijaan myös taustatutkimusta.)

En muista enää, mitä asiaa minulla oli. Ehkä ei mitään. En saanut kirjoittua S3:sta loppuun, mutta ei se mitään, kirjoitin sitä silti ja eilen otin varaslähdön Nanoon kirjoittamalla hiukan pohjustusta yhteen päässäni pyörineeseen uuteen tarinaan. Varaslähtöjen ottaminen ei varmaan ole sallittua, mutta suunnittelu kai on. En minä voi sanoa tarinalle, että tule vasta marraskuussa.

Olen lukenut Annukka Salaman Käärmeenlumoojaa. Se vaikuttaa tosi hyvältä, en ole pitkään aikaan lukenut mitään ahmien. Kirjoitan siitä sitten, kunhan olen päässyt loppuun asti.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Kristina från Duvemåla

Kävin katsomassa Kristina från Duvemålan Svenska Teaternissa maanantaina. (En ole juurikaan käynyt teatterissa, ja nyt olen menossa tällä viikolla toiseenkin näytökseen, katsomaan Pahuutta!) Voi kuinka hyvä se oli. Tiesin musikaalista etukäteen, että se kertoo ruotsalaisista uudisraivaajista ja että sen ovat tehneet Björn Ulvaeus ja Benny Andersson. Eiväthän Abban miehet voisikaan tehdä huonoa musikaalia! Musikaali perustuu Wilhelm Mobergin Maastamuuttajat-romaanisarjaan, jolla on Helsingin Sanomien mukaan Ruotsissa samanlainen kansallisaarteen asema kuin Väinö Linnan Pohjantähden alla -trilogialla Suomessa.

Maria Ylipäällä on todella hyvä ääni. Lisäksi Svenska Teaternissa on sellaista vanhan ajan tyyliä, joka puuttuu uusista teattereista.

Saan kiittää kokemuksesta siskoani, joka hankki minulle lipun loppuunmyytyyn näytökseen. Paikkamme olivat aika huonot; istuimme toisella parvella. Minun paikaltani näki silti yllättävän hyvin (orkesteria ei nähnyt), mutta siskoni istui palkin takana! Kummastutti, että sellaiseen kohtaan oli edes laitettu penkki!

Menkää ihmeessä katsomaan, jos joskus saatte tilaisuuden.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kamala uni

Näin kamalaa unta. Menin Espooseen katsomaan asuntoa. (Minulla on pienoinen asunnonetsimispaniikki, sillä maksan yksinäni yli 720 euroa yksiöstä.) Asunto oli oikein hieno. Siinä oli parvekkeellinen sauna (!). Vuokranantaja tosin ei ollutkaan mies kuten puhelimessa, vaan nainen. Hän halusi, että ruksin vuokrasopimuksesta kohdan, jossa hän on etukäteen kertonut, että naapurissa asuu häirikkö. Jäi vähän epäselväksi, että millainen. Istuimme jossain pöydässä kahvilla. Kysyin, asuuko hänkin Espoossa. Nainen sanoi, että sepäs oli tungetteleva kysymys, ja että itse asiassa hän asuu Helsingissä. Hän nimittäin on eräänlaisessa johtajan virassa, kustantamossa itse asiassa. Hän kysyi, harrastanko minäkin käsikirjoituksia. Vastasin, että joo...

Nainen kertoi muistavansa nimeni ja kysyi, enkö olekin lähettänyt heille jotain. Hän veti esiin sivun käsikirjoituksesta, joka oli vuodelta 2003 ja ihan hirveä - olin kirjoittanut sen joskus viisitoistavuotiaana. Sopersin, että olen minä lähettänyt heille jotain  uudempaakin. Uni päättyi jotenkin niin, että ajattelin, etten enää koskaan voi lähettää kustantamoon mitään, sillä minun katsottaisiin yrittävän hyötyä vuokrasuhteesta ja kaiken lisäksi vuoden 2003 teksti vainoaisi minua ikuisesti. Sitten onneksi heräsin. Jos näen kustantamoihin liittyviä unia, ne ovat aina painajaisia. Olen nähnyt sellaistakin unta, että minulle tarjottiin kustannussopimusta S:stä. He vain vaativat jotain kamalaa muutosta siihen, mutta en muista, että mitä.



Tänään on syyskuun viimeinen päivä. Virtuaalinen kirjoitusleiri Leirinuotio on päättynyt. Täysin harrastajavoimin bloggareiden kesken kokoon kerätty Leirinuotio suunniteltiin ja pystytettiin varmasti sellaisella ennätysvauhdilla, että se kelpaisi ennätystenkirjaan. Leirinuotio oli ihan mahtava. Haastetekstejä, pätkiä omista kässäreistä, kirjailijavieraita. Oli mahtavaa antaa ja saada palautetta uusilta ihmisiltä, ja toisaalta kutkuttavaa sellaisilta, jotka tuntevat minut ja tekstini.

Opinko mitään? Ehkä. Sain kivaa palautetta, joka lisäsi luottamustani omiin kirjoittamiskykyihin. Suurin heikkouteni on juoni ja sen jatkuva horjuvuus, mutta siihen ei tietenkään lyhyistä pätkistä voi oikein ottaa kantaa. Hiukan paremmasta ennakkoon suunnittelusta ei kuitenkaan olisi minulle haittaa. Päähenkilöäni luullaan edelleen tytöksi. Ei se haittaa, mutta mietin, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että minä olen nainen? Ehkä naisen kirjoittaman tekstin päähenkilöksi yleensä oletetaan naispuoleinen henkilö. En nyt keksi mitään fiksumpaa sanottavaa. Leiri oli ihana. Se pitää järjestää uusiksi. Se pesi sata-nolla yliopiston luovan kirjoittamisen kurssin. Olisipa minulla vain ollut enemmän aikaa! Nyt jäin hyvin tyytymättömäksi postaamaani haastetekstiin, sillä minulla oli sen kirjoittamiseen aikaa noin puoli tuntia. Harkitsen kuitenkin, uskaltaisinko julkaista sen täällä.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Arvonnan voittaja!

Lukuhoukan arvonta on päättynyt ja hurjan jännittävän arvonnan lopputuloksena kaksi onnekasta saa kirjan omakseen!

Ensiksi Supernaiivin voittaja - Elma Ilona, onneksi olkoon!

Sitten yllätyskirjan voittaja - Kirpparikeiju, onneksi olkoon! Koska yllätyskirja on yllätys, voittaja saa sen selville vasta paketin vastaanottaessaan. Paljastettakoon sen verran, että Ouluun päin kirjan miljöön kanssa mennään. (Nyt oli varmaan liian paljastava vinkki?)

Onnea vielä voittajille ja laitatteko osoitteenne minulle sähköpostilla osoitteeseen lukuhoukka miukumauku hotmail piste com, niin saatte palkintonne. :)

lauantai 15. syyskuuta 2012

Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä

Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä.
Sammakko 2009. 

Ostin Hitomi Kaneharan (s. 1983) Käärmeitä ja lävistyksiä -kirjan parilla eurolla sarjakuvafestifaaleilta Sammakon kojulta, jolla oli myynnissä sarjakuvien lisäksi myös romaaneja. Käärmeitä ja lävistyksiä (2003) on ensimmäinen kirja, jonka luin työmatkoilla bussissa. Kirjaa voi pitää pienoisromaanina. Hitomi Kanehara lopetti koulun kesken yksitoistavuotiaana ja asui kadulla. Häntä kiehtoivat ihmiset, jotka halkaisivat kielensä, mutta hän ei osannut päättää, halusiko itse tehdä niin ja inspiroitui sen sijaan kirjoittamaan aiheesta. Hän lähetti tarinoita isälleen, joka alkoi toimittaa niitä. Nykyisin hän on pienten lasten äiti ja kertoo elävänsä säännöllistä elämää Tokiossa. Käärmeitä ja lävistyksiä oli hänen läpimurtoromaaninsa.

Käärmeitä ja lävistyksiä alkaa, kun äähenkilö Lui lumoutuu tapaamansa punkkari Aman kaksihaaraisesta kielestä. Ama kertoo, miten sellainen tehdään ja Lui päättää itsekin hankkia sellaisen. Ensin hän ottaa kielilävistyksen, jota on tarkoitus suurentaa ja suurentaa kunnes lopulta kielen voi pistää kahtia. Lui ei välitä mistään eikä kenestäkään; juuri mikään ei tunnu hänestä miltään. Hän ei edes syö, juo vain. Tatuoinnit ja lävistykset saavat hänet hetkittäin tuntemaan olevansa elossa. Kaksihaaraisen kielen lisäksi Lui tahtoo Aman ystävän Shiban tatuoivansa hänen selkäänsä kirinin ja lohikäärmeen - ilman silmiä. Hinta on kova.

Kirja sisältää nihilismiä ja kivuliaita kuvauksia oman kehonsa muokkaamisesta, sadomasokistisesta seksistä ja väkivallasta. Kirjan kansi on hämäävä. Lui ei ole mikään tupakkaa poltteleva prinsessa, kuten kansi voi antaa ymmärtää, eikä tämä olen nuortenkirja, vaikka päähenkilö onkin nuori. Suoraan sanottuna kirja on ihan kamala. Sen lukeminen teki välillä pahaa ja välillä taas sai miettimään, että toivottavasti kukaan ei huomaa, mitä minä oikein luen bussissa.

Kirjan sanotaan kuvaavan 2000-luvun Japanin uutta sukupolvea, mutta toivottavasti kovin moni nuori ei elä kuin Lui, yhtä välinpitämättömästi ja kärsien ja niin että vain kipu saa tuntemaan jotakin. Kirjan lopussa voi ehkä nähdä Luin suhteen jotain kehitystä parempaan, mutta mikään puhdistava kokemus ei kirjan lukeminen ole.

Olen nyt saanut tarpeekseni kidutusaiheista tämän kirjan ja Puhdistuksen jälkeen ja haluan lukea seuraavaksi jotain kevyempää.

tiistai 21. elokuuta 2012

Motiiveista

Olen pohdiskellut hiukan motiiveja. Mielenkiintoni kirjallisuudenteoriaa kohtaan näköjään kasvaa, kun minun ei tarvitse enää opiskella sitä.

Kaikkihan ovat varmasti kuulleet esimerkiksi henkilö-, tilanne- ja esinemotiiveista vähintään koulun äidinkielen tunneilla. Mutta kuinka paljon näitä sitten miettii kirjoittaessa, vai miettiikö ollenkaan? Minä en ole niitä pahemmin miettinyt, mutta olen löytänyt niitä jälkikäteen teksteistäni, eli jotenkin alitajuisesti niitä on tullut mukaan.

Motiivithan voivat olla tekstiin ujutettuja usein toistuvia tilanteita, asioita, henkilöitä, aatteita tai kuvia, jotka toimivat symbolina jollekin. Joillakin kirjailijoillahan sama motiivi voi toistua läpi koko tuotannon, mutta ehkä se on yleisempää runoudessa. Motiivien ylitulkitseminen on mielestäni vaarallista, mutta joskus niiden bongaaminen ja ymmärtäminen syventää lukukokemusta. Toisaalta se, ettei tunnista jonkin motiivin merkitystä, voi latistaa lukukokemuksen, jos esimerkiksi novellin syvempi tajuaminen, sen idea perustuu jonkin motiivin tai symbolin ymmärtämiseen ja hoksaamiseen. Tarinat ovat usein monikerroksisia. Asiat eivät ole aina sitä miltä näyttävät. Tietysti tulkintojakin on monenlaisia, eikä kaikkien tarvitse päätyä samaan tulkintaan, sehän olisi tylsää.

Minulla on ainakin yksi eläinmotiivi, jota olen käyttänyt paljon. Itse asiassa tungen eläimiä mukaan vähän sinne tänne teksteihini. Esimerkiksi lintuja ja muita pikkueläimiä. Tiedän, että se on ehkä vähän kliseistä. Ainakin ne linnut.

Yhdessä tekstissäni esinemotiiviksi tuli vahingossa sohva. Tarkoituksena oli vain ostaa sohva, mutta eihän siitä mitään tullut. Sohvan ostamisesta tuli elämää suurempi asia. Ja eihän kyse oikeastaan loppujen lopuksi ollut siitä sohvasta vaan jostain muusta. Muutosvastarinnasta? Vanhan sohvan kaipuusta? Ehkä.

Motiivit ovat kyllä mielenkiintoisia, vaikken niitä täysin ymmärräkään. Onko teillä tietoisia motiiveja? Tai muita teksteissänne usein toistuvia juttuja?

tiistai 7. elokuuta 2012

Sanoista, merkityksistä, harmoniasta

Kirjoittajan tärkein työväline on sanat, eikö? Niiden avulla tarina kerrotaan. Teoriassa sanat ovat vain paperilla olevia merkkijonoja, joille on yleisesti hyväksytyt merkitykset. Pino tarkoittaa pinoa vain koska pino ei tarkoita ponia ja niin edelleen. (Olen lukenut Derridani! Tai ei - olen nuokkunut kaikki luennot, joilla häntä on käsitelty, ja tämä pino-poni-juttu on ainoa, joka on jäänyt mieleeni. Käytän sitä aina kun haluan teeskennellä intelliktuellia.) Kirjoittaja voi keksiä uusia sanoja tai uusia merkityksiä vanhoille. Pidän ensimmäistä vaihtoehtoa turvallisempana. On ihan tavallista, jos kirjoittaja kirjoittaa vaikkapa jostain uudesta eläinlajista ja nimeää sen, mutta jos hän kirjoittaa aina pöydistä tarkoittaessaan tuoleja, koska hänestä on vain hauska antaa sanoille uusia merkityksiä, suurimmalta osalta lukijoista luultavasti lähtee järki. Okei, kärjistin. Suurin osa vanha sana - uusi merkitys -sanoista on maltillisempia. Mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa. En tiedä mistä minun piti kirjoittaa, mutta olen mietiskellyt sanoja.

Olen huomannut, että valitan herkästi, jos luen tekstiä, jossa on mielestäni keskenään ristiriidassa olevia sanoja. Joko kyse on siitä, että teen ongelmia asioista, jotka eivät ole ongelmia, en ymmärrä lukemaani tai sitten tällaisia ristiriitaisia sanapareja on oikeasti olemassa. Mietin, olenko yksin tämän "ongelmani" kanssa, vai häiriintyykö joku muukin tällaisista tapauksista. Havainnollistan asiaa muutamalla esimerkillä.

Väittelin kerran siitä, voivatko sanat sopertaa ja karskisti esiintyä yhdessä muodossa sopertaa karskisti. Mielestäni ei voi, koska sopertaa on "heikko" sana ja "karski" ei ole. Miten joku voi sopertaa karskisti, kun karski viittaa johonkin käskevään, itsevarmaan, pelkäämättömään, ja sopertaa epävarmaan tai epäselvään puheeseen? Kuinka tarkasti te mietitte sitä, että käyttämänne sanavalinnat ovat harmoniassa keskenään? Vai onko harmonian tavoittelu turhaa ja mielenkiinnotonta? Voiko tahallinen ristiriitainen sanapari olla tarkoituksellinen? (EDIT: Edellä oleva lause on järjetön.) Joskus olen törmännyt myös tämän kaltaisiin esimerkkeihin: "Tämä on minulle hyvin tärkeää!" hän sanoi ja kohautti hartioitaan. Kaikki varmaan näkevät, mikä tässä lauseessa on ongelmana. Silloin tuntuu, että kirjoittaja on unohtanut, miten aloitti ja lopettaa eri tavalla.

Tämä ei nyt liity joukkoon, mutta joskus yläasteella sain melkein riidan aikaan erään ihmisen kanssa, kun hänen mielestään vaaleansininen ja sinertävä tarkoittivat samaa. (Sanat eivät olleet juuri samat, mutten en mitenkään muista niitä enää, mutta tilanne oli jotakuinkin tuollainen.) Olin että ei ei, tuohan on sama asia kuin väittäisi, että hypätä ja hyppiä tarkoittavat samaa. Joskus sävyeroja on kuitenkin vaikea huomata. Joskus kysyttäessä en ole osannut selittää kahden synonyymin eroa. Jotkut samaa tarkoittavat sanat kuulostavat erilaisilta ja ne tuntuvat erilaisilta, mutta silti sitä ei osaa sanoa, että mikä niiden ero on. En nyt tietenkään keksi tähän mitään esimerkkiä.

En tiedä mikä tämän postauksen idea oli. Ehkä se, että minä rakastan sanoja ja voisin puhua niistä loputtomiin, ainakin joskus.

Kävin muuten katsomassa Miss Farkku-Suomen. Tykkäsin leffasta ja sen ajankuvasta. Kirja ei kuulemma ole kummoinen, mutta voisi sitäkin kokeilla. On vapauttavaa katsoa kirjasta tehty leffa ennen kirjaa, koska toisin päin sitä miettii vain koko ajan, että tuokin oli kirjassa eri lailla.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Copycat-kansi

Kun luin Copycat-kirjankansikisasta Amman lukuhetki-blogista, innostuin ja halusin itsekin osallistua. Päätin käyttää sellaista kirjaa, joka löytyy omasta hyllystäni. Suurin osa kansista tuntui tylsiltä tai vaikealta toteuttaa, mutta sitten keksin, että löytyyhän minulta Charlaine Harrisin Dead until Dark (suom. Veren voima). Tällaisen kannen väsäsin:


Kuvan ottaminen omasta naamasta oli todella vaikeaa enkä saanut mitenkään aikaan ilmettä, jollaisen olisin tahtonut. Lopputulos ei ole kuvankäsittelyn mestariteos enkä ole siihen täysin tyytyväinen, mutta ainakin minulla oli hauskaa sitä tehdessä, vaikka otinkin kymmeniä kuvia. En omista yhtään huulipunaa ja kaupat olivat sopivasti kiinni, kun aloin tehdä kuvaa, mutta onneksi hätä keinot keksii ja värjäsin huuleni vesiväreillä. Se toimi muuten ihan hyvin, paitsi että vesiväri maistui pahalta. Joten osallistutaan nyt vaikka tällä! Tämä kilpailu on kyllä hauska ja odotan mielenkiinnolla, millaisia kansia muut tekevät.

Ps. Älkää katsoko noita hampaita.

lauantai 4. elokuuta 2012

Luovuus hukassa

Tarvitsisin inspiraation.

Kyllä minä kirjoitan ilman sitäkin, olen kirjoittanut paljon... mutta haluaisin sen tunteen, kun on jostain tekstistä niin innoissaan, että sitä miettii kaiken aikaa, että sitä haluaisi koko ajan palavasti päästä kirjoittamaan eteenpäin. Sellaista minulla ei ole ollut pitkään aikaan, ei sen jälkeen, kun sain käsikirjoituksen valmiiksi. En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään uutta. (Kirjoitinhan minä edellisen postauksen pätkän, mutta se oli vitsillä kirjoitettu.) En ole kirjoittanut S:n jälkeen mitään, mihin olisin todella kiintynyt.

Entä jos en innostu mistään enää koskaan yhtä paljon?

torstai 2. elokuuta 2012

Hillakyselyn tulokset

Hilla vs. lakka -kysely on päättynyt.


Pitihän näistä tuloksista tehdä erillinen postaus, sillä ihmiset, katsokaa, olen oppinut vihdoinkin käyttämään kuvakaappausta! Minulle on auennut kokonaan uusi maailma, joka on ollut minulle täysin tuntematon.

Kyselyn voitti siis lakka yhdeksällätoista äänellä. Hilla jäi toiseksi yhdellätoista äänellä, mikä hämmästytti minua, sillä kuvittelin hillan olevan yleisempi. Ilmeisesti kyselyssä äänesti enemmän eteläsuomalaisia, sillä hilla on yleisemmin käytössä pohjoisessa. Itsekin äänestin hillaa. Hilla voittaa mielestäni maussa mustikan ja puolukan (mikäpä ei voittaisi puolukkaa? Se maistuu hyvältä vain lappapuurossa). Jos haluaa lukea lisää marjan nimityksen etymologiasta, voi lukaista vaikka Kotuksen artikkelin. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä sanaa ne kolme, jotka valitsivat "ei kumpikaan" -vaihtoehdon, käyttävat hillasta. Tiedän, että kolmas nimitys on suomuurain, mutta en ole koskaan kuullut sitä oikeasti kenenkään käyttävän.

Tässä vielä kuva omasta onnettomasta hillasaaliistani:


Ja jos pysytte linjoilla, niin blogiin on ilmestymässä jotakin jännittävää piakkoin! Tai ei välttämättä jännittävää, mutta jotakin muuta.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Miljöökuviani, osa 2

Dee postasi miljöökuviaan, mistäpä muistin, että minunkin piti laittaa lisää ottamiani kuvia. Esittelin muutaman kuvan jo aiemmin, mutta ne olivat aika surkeaa laatua. Tässä olisi siis muutama käsikirjoitukseni miljöökuva lisää. (En ole vielä täysin toipunut eilisesti typo-ongelmasta, mutta kuvien läpi käyminen toimi hiukan terapiana. Luulen tosin, että tarvitsen vielä suklaata.) Tiedän, että kuvat voivat olla jonkun mielestä tylsiä, kun niissä ei ole ihmisiä, mutta ihmiset kuvissani ovat lähinnä kavereita tai sukulaisia, ja he eivät välttämättä ilahtuisi kuvansa ilmestymisestä blogiin. :) Taidan muutenkin olla vähän en-jaksa-kuvata-ihmisiä-ihmisiä. (Kaikki kuvat pääsee kerralla katsomaan isompana klikkaamalla.)

Purjevene.

Syksy.

Olen aina tahtonut oman pinssikoneen!

Sumu.

En oikeasti tiedä mitään kalastamisesta, mutta koskia on kiva katsella.


PS. Mitähän minä tein tuolle laukulle... ei kun nyt muistan! Se meni pilalle, kun mustekynä vuoti sinne ympäriinsä. Sen siitä saa, kun harrastaa kirjoittamista ja raahaa mukanaan aina kymmentä kynää.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Liity saamattomien kirjoittajien kerhoon

Blogeissa puristaan aina välillä saamattomuudesta. Minäkin olen valitetellut saamatonta kirjoittamistani. Mutta ei hätää! Nyt saa olla saamaton ihan virallisesti. (Tai no virallisesti ja virallisesti...) Ei tarvitse kuin liittyä Saamattomien kirjoittajien kerhoon! Kerholla ei ole tietenkään mitään toimintaa, siihen olemme liian saamattomia, mutta tein sille silti logon:




Minulla on selvästikin liikaa aikaa, jotta saisin muuta aikaan. Mutta onneksi on edes kesä! Jäseninä on vasta minä ja Dee, mutta pääsyvaatimuksena on vain - ainakin ajoittainen - saamattomuus.

Okei, yritän palata seuraavassa postauksessa järkevämpien asioiden pariin. Aion raportoida hieman NVL:n arvostelupalvelusta ja sen palautteesta. Täällä oli ihanan aurinkoinen juhannus, toivottavasti mahdollisimman monella muullakin. :)

torstai 21. kesäkuuta 2012

Viittaan kintaalla

Intertekstuaalisuus. Tekstienvälisyys. Kaikki kirjoitettu on suhteessa jo aiemmin kirjoitettuun, luettuun, koettuun, nähtyyn... eikö? Intoni kirjallisuudenteoriaa kohtaan näköjään lisääntyy, kun minun ei enää "tarvitse" opiskella sitä ja tänään olen pohdiskellut intertekstuuaalisia ja muita viittauksia. Joskus opiskellessa minua pänni ylitulkinta. Se, että viittauksia löydettiin aina ja kaikkialle ja kaikkialta ja niiden oletettiin olevan tarkoituksellisia. Mistä tahansa tekstistä voi löytää viittauksen minne tahansa, jos tarpeeksi yrittää ja on paljon mielikuvitusta, mutta se ei välttämättä ole ollut kirjailijan tarkoitus. Tosin kirjallisuudentutkimuksessa kirjailijan tarkoitukset ja tahto ovat yksi lysti.

Intertekstuaalisten viittausten bongaaminen tuo lukemiseen mukavan lisäulottuvuuden, mutta kun luin viimeksi Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoimman elokuvan, suurin osa kirjassa mainituista leffoista (kuten Aguirre - Jumalan viha) oli minulle tuntemattomia. Se vähän harmitti, sillä kirjasta olisi voinut saada enemmän irti niiden avulla. (Mutta lukukokemus ilman leffatietämystä oli silti loistava.) Vaikka kuuntelen musiikkia melko paljon, moni musiikkiin liittyvä vitsi menee minulta myös ohi, ellen googlaa. (Ja googlaamisen mielekkyys lukiessa voi olla hiukan kyseenalaista. Vai onko?) Enkä ole kovin hyvä tajuamaan raamattuviittauksiakaan aina, vaikka niitä vilisee siellä täällä.

Viittauksia sinne sun tänne on kiva tunkea tekstiin itsekin kirjoittaessa. Musiikki- ja tekstiviittauksia tulee ihan luonnostaan, kun kirjoittaa 2000-luvulle sijoittuvaa tekstiä. Minusta ne tuovat tarinoihin väriä ja elävyyttä, kunhan se pysyy viittauksina eikä mene mainostamiseksi. Kohtuus kaikessa. Jonkun Houkutus-sarjan osan viittaukset Romeoon ja Juliaan olivat mielestäni ärsyttävän alleviivaavia. Tosin en ole mikään Houkutus-fani muutenkaan, jos tämä ei ole jo tullut selväksi, joten ehkä nämä viittaukset ärsyttivät vain siksi. Niin tylsää kuin näytelmien lukeminen minusta onkin, luen mielummin Romeon ja Julian kymmenen kertaa kuin Meyerin version siitä.

Oletteko te harrastaneet tarkoituksella intertekstuaalisia- tai muita viitteitä tai peräti perustaneet koko juonen/tarinan sellaiselle? Kerran laitoin tarkoituksella tekstiini mielestäni hauskan ja juonen kannalta tärkeän viittauksen Forsytein taruun, mutta yksikään lukija ei sitä huomannut tai ei siitä ainakaan huomauttanut, vaikka se oli yhden henkilön nimessä. No, päädyin poistamaan hahmon, joten mitäpä tuosta.

Olen laiska tekemään taustatutkimusta, joten pelkän intertekstuaalisuuden varaan rakentuvaa tarinaa en varmaan jaksaisi itse kirjoittaa. Tarkoitan nyt sellaisia teoksia kuin esimerkiksi Johanna Sinisalon Sankarit. (Jos joku muuten osaa selittää, miksi Sinisalon "Väinämöisellä" on tytär, olisin todella kiinnostunut tietämään.

Kaikkialle ajatukset lähtevätkin harhailemaan, kun välttelee jotakin!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva

Jesse Andrews:
Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli minä & Earl & ja kuolemansairas tyttö.
(Me, Earl and the Dying Girl.)
WSOY 2012.
Suom. Sami Rouhento. 280 s.

Ensimmäisten sivujen jälkeen ensivaikutelma Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoimmasta elokuvasta oli, että saako tälle edes nauraa. Niin käsittämättömätöntä huumoria Greg, kirjan kertoja viljelee. Pitkästä aikaa luin kirjan yhdessä päivässä.

Gregin mielestä elämä on helpointa, kun ei kuulu mihinkään. Niinpä hän on nähnyt paljon vaivaa sen eteen, ettei kuulu yhteenkään ryhmään. Hän ei halua olla millään tavalla erikoinen eikä hän missään nimessä halua, että kukaan koskaan saa tietää, että hän tekee kaverinsa Earlin kanssa enimmäkseen huonoja elokuvia.

Sitten Gregin äiti pakottaa Gregin pitämään seuraa leukemiaan sairastuneelle Rachelille. Greg on vastahakoinen. Rachel ei ole Gregin mielestä kovin hauska, kaunis eikä muutenkaan mielenkiintoinen. Äiti kuitenkin tahtoo, että Greg herättää henkiin Gregin ja Rachelin hepreakouluaikaisen ystävyyden, jota ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan. Rachelin sairastuminen ei tunnu herättävän Gregissä muita tunteita kuin sen, että hän tuntee itsensä kamalaksi, kun hän ei tunne mitään. Mutta miten kieltäytyä piristämästä kuolemansairasta tyttöä, joka kaiken lisäksi on ainoa ihminen, joka pitää Gregin ja Earlin elokuvista?

Jostain syystä Gregistä ei kuitenkaan saa kammottavan välinpitämätöntä kuvaa. Pikemminkin tuntuu, että hän huonon itsetunnon takia vähättelee ja vitsailee itsestään jatkuvasti, ja suhtautuu Racheliin ja tämän sairauteen mustalla huumorilla, koska ei halua oikeasti ajatella kuolemaa. Greg vakuuttaa, että Rachel ja Rachelin sairaus eivät merkitse hänelle mitään ja että hän käy Rachelin luona tämän kuolemaan asti vain koska on pakko. Greg kuitenkin huijaa lukijaa ja viimeistään loppusivuilla Gregkin löytää itsestään tunteita.

Ensin ajattelin, että kirjan suomenkielinen nimi ei ole kovin hyvä. Maailmankaikkeuden huonoin elokuva? Mikä elokuva? Minulta kesti pitkään tajuta, mitä elokuvaa tällä tarkoitetaan, vaikka se oli itsestään selvää. Kun tajusin tämän, suomennos ei tuntunutkaan enää niin huonolta.

Kirjasta ei löydy välttämättä mitään syvällisiä oivalluksia. Gregin mukaan leukemia on vain syvältä eikä se saa ihmistä ymmärtämään elämästä jotakin erityisen hienoa. Se on vain epäreilua.

Loppujen lopuksi pidin tästä niin paljon, että laitan sen perään tähden, kun lisään sen luetut-luettelooni. Teoksen kertojan kommentointia kirjan kirjoittamisesta on verrattu Huotarisen Valoa, valoa, valoa -kirjaan, joten tästä tyylistä pitävät saattavat pitää tästäkin kirjasta. Tosin mielestäni Andrews tekee tämän paremmin kuin Huotarinen.

torstai 31. toukokuuta 2012

Muistikirjoja. Voiko ihmisen identiteetti olla ei-hattu?

2004.
2005-2006



















Calendula esitteli blogissaan muistikirjansa. Minäkin innostuin aiheesta. Minun pitäisi siivota tai tehdä työhakemuksia eikä suinkaan leikkiä skannerilla, mutta tässä kuitenkin muistikirjojani eri vuosilta. Minulla oli tapana koristella muistikirjojen kannet itse, nykyisin olen liian laiska. Ei niistä kovin hienoja tullut, mutta olivatpa ainakin ainutlaatuisia. Näitä on nyt hiukan käsitelty kuvankäsittelyllä, koska nuorempana minulla oli tapana taiteilla oma nimeni mahdollisimman isolla vihkon kanteen... :)


2003.                                               Yläastetyyliä. 2004.

Näiden kannet ovat siis alunperin olleet yksivärisiä. Viime vuosina muistikirjojen käyttöaste on ollut alhainen. Lähinnä olen käyttänyt niitä luentomuistiinpanojen tekemiseen. Tunnettu tosiasia kuitenkin on, ettei missään ajatus harhaile yhtä hyvin kuin luennoilla, joten uusimmat muistikirjani ovat sekalainen sotku luentomuistiinpanoja ja omia kirjoituksia ja piirustuksia.

Luentomuistiinpanoja. 2010.

Jälkeenpäin on vaikea tietää, mitä jotkin muistiinpanot - varsinkin luentomuistiinpanot - tarkoittavat. Muistiinpanoistani löytyy kaikkea sekalaista. On pätkiä kässäreistä, novelleista, runoista. Ja kirjallisuudenfilosofian luennolta, kuten tämä: (Jos ihmisen identiteetti on ihminen, voiko ei-identiteetti / identiteetti olla ei-lahna tai ei-hattu?) Tietäisinpä vain, mitä olen ajatellut tätä kirjoittaessani.

EDIT: Häivyn kaupungista, joten nettiin en välttämättä pääse pariin päivään. Mutta ehkäpä nettilakko tekee hyvääkin. :)

maanantai 28. toukokuuta 2012

Välttelen

Välttelen kirjoittamista. (Vaikka eilen sain kirjoitettua yhden uuden pätkän!) Välttelen myös siivoamista. Päivitin sen sijaan profiiliini hieman tietoja lempimusiikistani ja lempikirjoistani. En ole aiemmin listannut sinne mitään, koska tuskinpa sinne moni eksyy. Itse käyn joskus vilkaisemassa "uusien ihmisten" profiileja, mutta unohdan ne sitten.

Omien lempikirjojen listaaminen on yllättävän vaikeaa. Lopulta sain pähkäiltyä jonkinlaisen lempikirjojeni listan: Harry Potter, Me kolme ja jengi, Tuntematon sotilas, Juuret, Linnunradan käsikirja liftareille, Nälkäpeli, Taru sormusten herrasta, Forsytein taru I-II, Ennen päivänlaskua ei voi, Ykä yksinäinen, Kaupungin kaunein lyyli, Joutavuuksien jumala, Love story, Sähkökissa, Veljeni leijonamieli.

En tiedä kuinka katu-uskottava tämä lista on, mutta en piittaa. Tärkeintä on, että itse pidän näistä kirjoista. Ja monista muista.

Siivoamisen lisäksi voisin vältellä myös uutisia. Viimepäivien uutiset ovat niin masentavia.

torstai 17. toukokuuta 2012

Pöljä

Nyt teen tunnustuksen.

Reputin suomen murteet ensimmäisellä kerralla. Loppujen lopuksi sain siitä kolmosen, mutta olihan se nyt noloa. "Miten joku ei tunnista murteita?" saattaa joku ajatella. Minäpä kerron miten. Murteita ei ole yksi, kaksi, tai kolme. Niitä on kymmeniä. Ja murteilla on alamurteita. Niitä ei todellakaan ole helppo erottaa toisistaan.

Erotan juuri ja juuri itä-, länsi- ja pohjoismurteet toisistaan, siinä kaikki. Eli en todellakaan ole mikään murre-ekspertti. En tunnista ihmisiä näiden puheen perusteella. Silti murreasioiden miettiminen on jollain tasolla kiehtovaa, myös silloin, kun harrastaa kirjoittamista.

Olen ollut aika paljon koelukijana ja huomannut, että valitan herkästi murresanoista. Vaikka olenkin toivoton murteitten tunnistamisessa, tunnistan kyllä yleensä, jos jokin sana on murretta. En vain tiedä mitä sellaista. Ei niissä sanoissa aina sinänsä mitään vikaa ole, mutta ne eivät oikein sovi yleiskieliseen tekstiin. Puhekielellä kirjoitetussa tekstissä tai dialogissa murresanat voivat menetellä. Sitä paitsi henkilöiden eroja voi tuoda esille kätevästi heidän puhetapansa kautta. Kokonaan murteella kirjoitetun tekstin lukeminen on kuitenkin minusta hyvin rasittavaa.

Itse yritän vältellä murresanoja, mutta aina välillä erehdyn kuvittelemaan, että jokin sana on ihan yleisessä käytössä. Näin on käynyt esimerkiksi pöljän kanssa.

Pöljä.

Olen käyttänyt tätä sanaa dialogissa. Ajattelin, että sehän on ihan normaali sana, ei edes erityisen huvittava. Salaperäinen koelukijani, toinen bloggari, on sitä mieltä, että sana on ihan mahdoton. Ettei kukaan, edes lapsi, voi käyttää moista sanaa! Ettei hän voi kuvitella ketään, joka käyttäisi sanaa tosissaan. Toisaalta minä olen aika samaa mieltä monista hänen käyttämistään sanoista, joita hän pitää neutraaleina. Meillä on toisin sanoen hieman murre-ero-ongelmia. :D

Onko teillä sanoja, joita olette pitäneet ihan normaaleina, mutta joista teille on huomauteltu?

Itse olen valittanut ainakin sanoista "linkki" ja "lenkka". "Immeinen" ei kai ole murresana (?) mutta inhoan sitä yli kaiken. Onneksi en ole törmännyt siihen vähään aikaan. Minun on myös vaikea uskoa, että jossain päin todella laskettaisiin kolkki, nelkki, viikki ja kuukki, mutta kai tämä sitten on uskottava, että nämä ovat olemassa, vaikka kuulin nämä ensimmäisen kerran tällä viikolla. Itse asiassa mietin jonkin aikaa, että mitähän kuukki tarkoittaa. Onko sillä jotain tekemistä kuukkelin kanssa? Onneksi ymmärsin sitten, että sehän on numero! Onko näille olemassa jotain jatkoakin? Ykkösen ja kakkosen muodossa?

Minun lempimurresanani on muuten ehkä kihveli. Sehän tulee venäjästä.

Vaikka yritänkin karsia murresanoja teksteistäni, koska niiden käyttäminen on riski - kaikki eivät niitä tunnista ja joistakin ne ovat naurettavia - on yksi murrejuttu, jota käytän huomaamatta. Se on kielioppitasolla, ei sanatasolla. (Murteethan ilmenevät myös kieliopissa.) Se on muoto "minulla palelee" (vrt. minua palelee) tai "minulla on kylmä" (vrt. minun on kylmä). Ja hahmoni sanovat aika usein "käet" eikä "kädet", silläkin uhalla, että joku vetää käki-kortin esiin...

Käytättekö te murretta teksteissänne - tahallanne tai vahingossa?

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Huviretki hukkateille

Minun lukuvauhtini on jämähtänyt etanan tasolle tässä kuussa. Tosin luultavasti etanakin lukisi nopeammin. En tiedä miksi, sillä aikaa minulla on kyllä ollut yllin kyllin - en silti ole saanut kovin montaa kirjaa luettua. Pari kirjaa on kuitenkin kesken, joten ehkäpä lukuvauhtini tästä virkistyisi. Kaikenlaista muuta olen silti onneksi saanut luettua, ja Elokuvan runousoppiakin olen lukenut.

Käsikirjoituksen editointi on menossa siinä vaiheessa, että sanoja on 35 000. Ensin siis poistin kässäristä puolet ja pätkäisin sen kahtia, mutta olen pahaa vauhtia sortumassa hukkateille ja vain lisäilen sanoja uudestaan... ja uudestaan... onneksi minulla on sentään Visio. Tällainen tästä tulee. Olen tullut niin hulluksi, että olen jopa miettinyt kiitossanat etukäteen. Ne tosin naurattavat minua itseänikin. Olen nauranut itselleni enemmänkin. En vaan voi lakata hekottamasta, kun ajattelen koelukijan kommenttia, jonka mukaan käsikirjoituksessani oli juoni... kunnes lähetin 150 sivua lisää. Voi että minulla on ollut niin hauskaa, kun olen hihitellyt itsekseni. Niin totta! Miksen tajunnut! Okei, ei tämä varmaan teitä naurata. En varmaan ikinä opi lopettamaan ajoissa, ellei siitä minulle huomauteta. :D

Hukkateistä tulikin mieleeni, että haluaisin mainostaa teille Walter Moersin kirjaa Huviretki hukkateille (2000). Jokaisen kirjailijaksi haluavan pitäisi lukea se. Siellä on ehkä maailman parhaimmat ohjeet kirjoittajille. Ikävä kyllä olen hukannut ne ja kirjaa ei ole nyt saatavillani, mutta kirjassa on hyvin röyhkeä kertoja. Tämä ei nyt selitettynä kuulosta miltään, mutta Moers on oikeasti mainio. Ja eikö kirjoittaminen ole aina vähän huviretkiä hukkateille? Se on hauskaa ja vie mennessään, mutta joskus eksyy totaalisesti.

Juhlimme eilen muuten vappua etukäteen. Annan teille vinkin: sima ja raki eivät ole hyvä yhdistelmä. Voi käydä hullusti. Ainakin vapputukka takkuun.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Liebster blog ja jos saisin päättää

Blogini on suorastaan häkeltynyt viime päivinä saamastaan huomiosta: Sain tämän Liebster blog -tunnustuksen / haasteen Ahmulta, Iloksi muuttuu-blogista ja Deeltä. Kiitos kaikille! Tarkoituksena olisi valita viisi suosikkiblogia, joilla on alle 200 lukijaa, mutta koska tämä on ehtinyt kiertää jo varmaan kaikissa lukemissani blogeissa, en laita tätä eteenpäin.


Kyllä tämä tästä antoi myös Jos minä saisin päättää -haasteen minulle. Ideana on jatkaa lausetta Jos minä saisin päättää...

...asuisin samassa kaupungissa kuin siskoni.
...minulla olisi rahaa. Paljon Rahaa. (Joo, tiedetään, raha ei tee onnelliseksi ja blaa blaa blaa. Näin sanovat muuten yleensä ihmiset, joilla on rahaa. Onnesta en tiedä, mutta kyllä rahasta olisi apua.)
...kirjani julkaistaisiin.
...maailmassa ei olisi lapsityövoimaa eikä sairauksia eikä oikeastaan mitään pahaa. Monet tarinat jäisivät ja olisivat jääneet kirjoittamatta, mutta entä sitten.
...olisin rohkeampi.
...minut kiskottaisiin kotoa johonkin Tosi Kivaan työhön, eikä minun tarvitsisi tehdä asian eteen mitään.
...asuisin jonkun tosi kivan tyypin kanssa.
...NVL:n palaute tulisi jo tänään.
...kaikki pitäisivät kissoista!

En tiedä, montaako lausetta tässä piti oikeasti jatkaa, mutta nämä nyt tulivat ekana mieleen. Maailmanparannusta ja itsekkyyttä... :)

Luen lähinnä kirjoittaja/kirjablogeja, ja tämä haaste taitaa olla kiertänyt niissäkin miltei kaikissa, mutta pistän tämän eteen päin vaikkapa Ketulle ja Pienelle piilopaikalle, koska en ole huomannut, että he olisivat vastanneet tähän vielä.

- -

Asiasta kolmanteen, olen edelleen karseassa köhässä. Olen lääkinnyt itseäni muun muassa vanhentuneella yskänlääkkeellä, vanhentuneilla buranoilla ja luultavasti vanhentuneella litkulla, joka on tarkoituttu viisaudenhampaan poiston jälkihoitoon, koska olen hyvin esimerkillinen kansalainen. (Ai pitäisikö minun uusia lääkekaappini sisältöä...)

Yskin yhtenä yönä niin paljon, että siskoni pisti minut eteiseen nukkumaan... Kävin myös yskimässä kahdessa työhaastattelussa ja ainakin toinen epäonnistui täysin. Lisäksi räkää tuntuu tursuavan nenästä koko ajan lisää.

Eilen olin taas lentokoneessa ja olin aika peloissani, koska minua on peloteltu niin paljon siitä, että räkäisenä ja tukkoisena lentäminen tekee kipeää tai on vähintään ahdistavaa. No, en taaskaan tuntenut mitään poikkeavaa, olisin yhtä hyvin voinut olla maan pinnalla. Ehkä lentokoneen vaikutus on sitten aika henkilökohtaista. En muuten voi huonosti missään muussakaan kulkuneuvossa. Ei auta, on lähdettävä hakemaan gradu yliopistopainossa, joka sijaitsee jossain helvetissä...

Postaan jotain järkevämpää, kunhan tästä piristyn... :)

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Where do I begin?

...to tell the story of how great a love can be...

Okei unohtakaa lauseen loppu (paitsi jos olette kirjoittamassa rakkaustarinaa Love storyn hengessä - siinä on muuten yksi maailman surullisimmista kirjoista ja elokuvista), mutta olen mietiskellyt, millainen on hyvä aloitus kirjassa. Alkua hehkutetaan joka paikassa kaikkein tärkeimmäksi. Ei lopputekstikään surkeaa saa olla, mutta jos alku ei kiehdo ja saa lukijaa innostumaan tekstistä, käsikirjoitus lentää kustantamossa roskiin. (Voi se tietysti lentää muutenkin.)  Näin olen ymmärtänyt ja se on ihan ymmärrettävää, vaikka itse olen niin tunnollinen lukija, että kahlaan kirjat yleensä loppuun asti, vaikka alku olisi maailman tylsin. Joskus kahlaus palkitaan, joskus ei. Millainen olisi hyvä aloitus? Pohditteko äärimmäisen tarkkaan jo ensimmäistä lausetta?

Jari Tervo voitti äskettäin Lause-Finlandian aloituslauseellaan Minut kihlattiin kehdossa. (Layla, WSOY 2011.) Lauseessa on kieltämättä jotain kiehtovaa, sanat sointuvat toisiinsa. Täytyy silti tunnustaa, etten pidä Jari Tervon kirjoista. Ehkä minun ei pitäisi sanoa mitään, sillä olen lukenut häneltä vain yhden kirjan. Minusta se oli niin kamala, etten ole Tervon kirjoihin sen jälkeen tutustunut. Uutisvuotoa katson kyllä mielelläni!

Edward Bulwer-Lyttonin Oli synkkä ja myrskyinen yö -aloitusta taas on pidetty niin huonona, että sen kunniaksi on järjestetty vuodesta 1982 asti huonon kirjoittamisen kilpailu. (Suomessakin on ollut jokin vastaava? Eikö?)

Marke oli omassa blogissaan paljastanut kirjansa mielenkiintoisen aloituksen. Samoin ainakin Ahmu, Outi/Kaksi sivuaRooibos, ja Iloksi muuttuu. Tässä on joitakin omiani:

Sinä päivänä kun X lakkasi hengittämästä, paistoi aurinko.

- Minusta tämä on tavallaan hyvä aloitus siinä mielessä, että siinä mennään suoraan asiaan, mutta mutta, siinä puhutaan säästä. Jos minä olen jotakin oppinut kirjoittamisesta niin sen, että sään kuvailulla ei saisi koskaan aloittaa tekstiä. Ehkä juuri siksi Bulwer-Lytton parkakin tuli kuuluisaksi kehnosta alkulauseestaan.

"Mitä helvettiä?"
- Nonni. Tämä on tällä hetkellä elämäni rakkaimman tarinan aloitus. Se on... no, se nyt on ollut sellainen vuosikausia. En ole siihen erityisen kiintynyt enkä tiedä onko se kovin toimiva. Minulla oli aivan toinen aloitus mielessä:

Se sattui nättinä päivänä. Aurinko paistoi, häikäisikö, en tiedä.
- Kaikessa kömpelyydessään pidin tästä aloituksesta paljon. Sain kuitenkin palautetta, että heitä aloitus roskiin ja aloita yllä mainitulla repliikillä. On kuulemma parempi aloittaa suoraan tapahtumista kuin pitkästyttää lukijaa aluksi kuvailulla. Ja sitten kaiken lisäksi olin mennyt tekemään The Kielletyn jutun: aloitin sään kuvailulla.

Sitten aloitus, joka on mielestäni korkeintaan keskinkertainen:

Tuijotin satamaterminaalin tihkuisen lasin läpi laivaa, joka kellui jyhkeästi paikoillaan ja odotti että saisi nielaista matkustajat sisäänsä.
- Tässä aloituslauseessa on tahallinen pilkkuvirhe, jolle en enää jälkikäteen keksi mitään perusteluja.

Aloittaminen saa hiukseni harmaantumaan! Tai siis, aloitus kyllä sujuu, mutta kun alan jälkikäteen editoimaan aloituksia, niin järki meinaa lähteä.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kivaa viikkoa

En tiedä onko tämä piirtämäni siili kauheasti siilin näköinen (en ole ikävä kyllä koskaan tavannut yhtään), mutta joka tapauksessa tämä siili haluaa toivottaa kaikille oikein hyvää alkanutta viikkoa!

Siili, Erinaceus europaeus. (Kuvaa voi napsauttaa suuremmaksi.)

Btw, en täysin varauksetta hehkuttanut Nälkäpeli-leffaa, mutta leffan soundtrack on kyllä ihana. Ja surullinen....!

EDIT: Jälleen uusi työpaikkahylsy. "Sijaisuuteen tuli 26 hakemusta... blaa blaa blaa valintamme ei kohdistunut sinuun... blaa blaa blaa..." Kai näitäkin sitten voi kerätä samaan tapaan kuin käsishylsyjä. Seuraavan kerran kun joku poliitikko/sarasvuo/wahlroos/muuten vaan rikas valittaa, että nuoret on laiskoja eikä hae töitä vaan lojuu sohvalla, minä tulostan nämä kaikki hylsyni ja lähetän ne sille.