Huom! Jossain vaiheessa lupailin laittaa tänne tekstinäytteen tällä hetkellä kirjoittamastani käsikirjoituksesta. Tämä ei missään nimessä ole se. En ole kirjoittanut tätä vakavissani, en yleensä kirjoita tällaista enkä ole edes lukenut fantasiaa sitten viimeisimmän Harry Potterin, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että lohikäärmeet ovat kivoja. Kirjoitin tämän eilen illalla noin tunnissa enkä ole hionut tätä. Kommentit ovat silti enemmän kuin tervetulleita. :) PS. Kaikki kielioppivirhehuomautukset otan mielelläni vastaan. PPS. Lisätty kuvitus loppuun.
Kutistunut lohikäärme
Lohikäärme tuijotti mua.
Sillä oli vihreät, ilkeet silmät. Sellaset pistävät. Se yritti selvästi porata niillä reikää mun silmien väliin, kallosta läpi ja takaraivosta ulos. Hyi hitto. Se oli varmasti katalin otus koko kaupungissa, siitä mä olin varma. Inhottavin ja luonnevikaisin. Eikä se kovin nättikään ollut, se oli ryppysiipinen ja luuviulu.
Siinä se istui keittiönpöydällä teepannun vieressä ja mulkoili mua paperisilpun keskeltä. Lohikäärme oli pistellyt poskeensa suurimman osan Pienen lounaistuulen kannesta – kuningattaresta oli jäljellä enää kruunu (toisaalta, eikö se ollut tärkeintä?) ja pääministeri taas oli menettänyt molemmat hörökorvansa. Lehden tuhoamisen jälkeen lohikäärme oli hypännyt sokeriastiaan ja hypellyt ympäriinsä ja sotkenut joka paikan. Ihan joka paikan. Se oli jättänyt sokerisia lohikäärmeenjalanjälkiä ympäriinsä ennen kuin oli siirtynyt pistelemään verhoja poskeensa.
En ikinä ehtisi siivota kaikkea.
Täti tappaisi mut.
Ellei lohikäärme ehtisi ensin. Se oli pieni, mutta tosi pirullinen. Osa sen maitohampaista oli jo vaihtunut rautahampaiksi. Mä päätin yrittää keskustella sen kanssa. Kaikki sanoo, että se on ihan toivotonta, että lohikäärmeet kuuntelee yhtä paljon kuin seinätkin, mutta mä olen itekin vähän samanlainen, enkä usko ennenku olen kokeillut.
”No, lohikäärme”, mä sanoin. ”Mitä jos juteltais tästä sun joka paikan tuhoamisvimmasta?”
Lohikäärme veti henkeä ja avasi kitansa tulensyöksyyn. Valmistauduin pakenemaan tammipuisen pöydän alle, mutta kaikki mitä lohikäärme sai aikaan, oli pienen pieni sadepilvi. Pikkuriikkinen. Siitä tippui pari vesipisaraa ennen kuin se haihtui näkymättömiin. Mä en voinut olla nauramatta.
Se oli aika säälittävä otus, oikeastaan.
Sadepilviä!
Tää oli juuri mun tuuria. Muut saivat lahjaksi hevosia, kärryjä, kultaa, matkoja rannikolle. Mä sain lohikäärmeen. Ne eivät olleet olleet muodissa vuosikausiin, jopa marsut olivat ohittaneet lohikäärmeet lemmikkitilastoissa. Sen täytyi johtua siitä, että vuosi vuodelta lohikäärmeet näyttivät kutistuvan. Joskus muinaisina aikoina ne olivat kuulemma olleet niin suuria, että niillä saattoi ratsastaa. Kaiken lisäksi mä sain sellaisen, joka ei osannut edes syöstä tulta, vaan puhalteli poutapilviä. Tai siis, olisi puhallellut, jos se olisi ollut hyvällä tuulella. Nyt raukka yritti selvästikin saada aikaan myrskypilviä.
Lohikäärme oli siis lajiltaan kiinalainen. Ne viettivät päivänsä pilviä tuprutellen, niin olin lukenut. Länsimaiset olivat tulisempaa sorttia. Niitä oli käytetty ravintoloissa pöytäviihdykkeinä; asiakkaat tykkäsivät, kun lohikäärme paistoi pihvin niiden silmien edessä. Lohikäärmeiden eläinsuojelujärjestö oli saanut touhun kiellettyä. Ehkä mä voisin pistää tämän tapauksen myös töihin. Tädillä oli pikkuinen kasvimaa, ja mansikoiden kastelu oli tosi rasittavaa. Lohikäärme voisi lennellä istutusten yllä ja hoitaa homman.
Ajatus oli älytön. Hirnuin itsekseni niin kovaa, että tipahdin lattialle. Mä nauraa hekotin ainakin viisi tiimalasillista. Lohikäärme suuttui. Se hyökkäsi mun varpaan kimppuun ja yritti nakertaa siitä palan. Mä tartuin sitä pyrstöstä, roikotin sitä ylösalaisin kunnes se ei enää riehunut niin paljon, ja tungin sen vanhaan suureen hillopurkkiin.
”Ei me voia puhua, jos sä yrität syyvvä mut”, mä sanoin. ”Sitä paitsi mä luulen, että mä oon sulle ihan liian suuri ateria.”
Lohikäärme vain mulkoili ja sähisi.
”Ja olen mä vähä liian hyvännäköinenki syötäväksi”, sanoin.
Lohikäärme rääkäisi ja heilutti pyrstöään lasia vasten. Yritin kelata mielessäni, mitä meille oli opetettu Kuninkaallisen akatemian lyseon eläintieteen peruskurssilla. Lohikäärmeille pitää puhua kunnioittavasti. Ne syntyvät sielultaan vanhoina. Olin pitänyt opettajaa lahopäänä ja sen juttuja typerinä ja viettänyt tunnin piirrellen vihkooni, mutta ne kaksi lausetta mä muistin. Vedin henkeä. Ei saa luovuttaa.
”Hyvä herra tai neiti lohikäärme”, sanoin niin kohteliaasti kuin kykenin. ”Olen pahoillani kokemistanne vastoinkäymisistä ja siitä, että olen joutunut tunkemaan teidän lohikäärmeytenne hillopurkkiin, mikä ei lainkaan sovi arvollenne, mutta se johtuu siitä, että yrititte purra minua. Kertoisitteko, miksi olette noin vihainen?”
Mä tunsin itteni idiootiksi, mutta lohikäärme näytti rauhoittuvan. Sen täytyi johtua äänensävystä. Sanoja se ei ymmärtänyt. Mä tajusin sen heti, sen jotenkin näki sen silmistä ja korvista.
Hienoa. Mä olin saanut lahjaksi sadepilviä puhaltelevan lohikäärmeen, joka ei edes ymmärtänyt suomea. Jos lohikäärmeen kanssa löysi yhteisen kielen, ne saattoi jopa kouluttaa tekemään jotakin. Elekieltä ne eivät olleet ymmärtävinään ja vierasta kieltä ne eivät ottaneet kuuleviin korviinsa. Siksi lohikäärmeitä ei juuri tuotu maahan ulkomailta. Suomen kielen opettaminen lohikäärmeelle oli liian työlästä, siihen meni vähintään viisitoista vuotta. Se oli lyhyt aika eläimelle, joka eli kaksisataavuotiaaksi, mutta ihmiselle se oli aika paljon.
Syntyvät sielultaan vanhoina. Ehkä otus ymmärtäisi muinaissuomea? Ei sitä koskaan tiennyt, lohikäärmeet olivat yllättävän monimutkaisia. Harmi vain, että mä en ollut ihan varma, mitä lohikäärme oli muinaissuomeksi.
”Louhikäärme?” yritin. Ei vaikutusta. ”Lievo? Uisko?”
Ei tullut mitään. Lohikäärme ei osannut minkään vuosisadan suomea.
”Floghdraki? Drage? Drage? Lohos?”
Lohikäärmettä alkoi nukuttaa. Se käpertyi kerälle kuin pieni koira, vesipisaroita tuhahdellen ja mua välillä katkerasti vilkaisten.
Mii tuli sisään, huokaisi sotkun nähdessään.
”Mikä toi on?” se kysyi.
”Mun synttärilahja”, murahdin.
”Se on hajottanut joka paikan.”
”Joo joo tiietään.”
”Mitä sä teet sen kanssa?”
”Juttelen!”
Mii naurahti. ”Ei lohikäärmeitten kaa voi jutella.”
”Ehkä kukaan ei oo vaan yrittänyt tarpeeksi”, intin vastaan.
”No onko onnistunut?”
Pudistin päätäni. ”Ei. Tää ei osaa suomea eikä ruotsia eikä varmaan mitään kieltä mitä on ikinä puhuttu Skandinaviassa tai Fennoskandiassa. Kiinaa se tietysti osaa, mutta mä en.”
Nousin ylös ja otin reppuni. Puhkoin lasipurkin metallikanteen reikiä, pistin sen sitten tiukasti kiinni ja purkin reppuuni.
”Mä vien tän otuksen takaisin sinne, mistä tää on tullutkin”, päätin ja lähdin.
B. N. 2012
 |
| Minun lohikäärmeeni ovat aina olleet hiukan erikoisen näköisiä. |
Hauskaa kieltä tällaisessa yhteydessä. Ehkä puhekielistä fantasiaa pitäisi sitten olla enemmänkin. Erityisen osuva ja upottava minusta oli tuo "”Ei me voia puhua, jos sä yrität syyvvä mut”". Ha.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Jere! Tuo lainaamasi repliikki oli sellainen, jota mietiskelin että laitanko sitä vai en, joten kiva tietä että tykkäsit. En yleensä kirjoita ihan tuollaista dialogia, mutta nyt minuun iski jokin "tungenpas mukaan omaa murrettani"-olo.
PoistaTällaista fantasiaa minäkin jaksaisin lukea!
VastaaPoistaPuhekielessä on aina jotakin kiihkeetä. Jotenkin. Juu nou.
Ja uusi ulkoasu on ihana!
Kiitos! Puhekielessä on sitä jotain.
PoistaMinustakin uusi ulkoasu on ihana, parempi kuin entinen! :)
Kiva tarina ja minustakin puhekieli sopi siihen hyvin;D Sinulla on kyllä lahjoja laajaan genreen. Lastenkirjakin tuntuisi onnistuvan erinomaisesti näytteen pohjalta.
VastaaPoistaKiitos kommentista, Marke! Minulla on itse asiassa pöytälaatikossa yksi lastenkirjaprojekti.
PoistaHaaveilen siitä, että saisin julkaistua kirjan, jonka voisin itse kuvittaa. En vain ole varma kuvittajan lahjoistani :D Liitän tähän postaukseen lohikäärmeen kuvan, jos saan sen skannattua.
Yllätävän hyvin toimii, en olisi keksinyt itse lähteä kokeilemaan. Minulle tuli heti sellainen fiilis, että tämä toimisi vähän dystopia -henkisenä nuortenkirjana, jossa lohikäärmeet ovat palanneet maailmaan ;) Pistähän kirjoittaen, tahtoo lukea :)
VastaaPoistaKiitos Ahmu! Jos tätä hioisi, tästä voisi tullakin jotain. Tekisi mieli kirjoittaa tälle jatkoa, mutta en yhtään tiedä, mistä lohikäärme on tullut ja minne päähenkilö sitä lähtee kiikuttamaan.
PoistaOlen aina ehkä innostunut enemmän nykyajan/tulevaisuuden/fantasian sekoituksesta kuin puhtaasta keskiajalle sijoittuvasta fantasiasta.
Heh, kyllä ne asiat asettuvat paikalleen kun alkaa kirjoittamaan ;) Tämä on minun teoriani, mutta suurin osa kaivannee järjestelmällisempää otetta. Minusta tämö vaikuttaa oikein potentiaalisela aihiolta tarinalle. Jatka ihmeessä.
PoistaMinä en juuri koskaan suunnittele kirjoituksiani etukäteen, en ole järjestelmällinen, joten uskon kyllä teoriaasi :) Kyllä ne palaset yleensä jotenkin loksahtaa paikallalleen.
PoistaHei, piirros on hieno;D Kuvituskin sinulta luonnistuu. Nyt siis kuvitetun kirjan tekoon, vaikka lohikäärmeestä!
VastaaPoistaKiitos, piirtäminen on kivaa. Viime vuosina tosin olen piirtänyt hävettävän vähän. Tämäkin piirros on vuodelta 2005...
PoistaMinusta tää oli kerrassaan ihana! Pieni, sadepilviä puhkuva kiinalainen lohikäärme, liikuttavaa jotenkin.
VastaaPoistaPuhekielisyyttäkään ei ole missään nimessä liikaa, voisi olla jopa enemmänkin.
Mua alkoi kiinnostaa, mistä tarinasta tämä voisi olla osa. Syntymäpäiviin jo viitattiin....
Kiitos! Mukavaa että novelli on saanut ihan positiivisen vastaanoton. :) (Negatiivistakin kritiikkiä otan toki vastaan!)
PoistaTäytyy sen verran sanoa, että sadepilviä puhkuvat lohikäärmeet eivät ole minun keksintöäni. Olen jostain lukenut - en muista mistä - että ne kuuluvat kiinalaiseen mytologiaan. Ne tosin eivät tainneet olla pieniä kuten minun!
Saas nähdä, saako tämä jatkoa...
Ihana pikku pätkä. Tähän puhekieli sopii, vaikka sen kirjoittaminen on varmasti vähän kankeaa kun ei ole tottunut.
VastaaPoistaKiitos Calendula! Fantasiaa en yleensä kirjoita, joten se oli aika kankeaa, enkä tiedä lasketaanko tätä edes sellaiseksi, mutta hauskaa oli.
Poista